Tiistai 21.11.2017

Amok oli satuttanut (jälleen) jalkansa edellisviikon viimeistelevissä treeneissä sillä seurauksella että takajalan ison anturan kärki oli kulunut puhki. Olimme hoitaneet sitä ja pitäneet kauluria ja tassu olikin parantunut jo todella hyvin. Maanantaina Amok oli kuitenkin työpäiväni aikana joogannut tötterö päässään ja askarrellut jo pitkälle parantuneen tassunsa uuteen uskoon. Epätoivo oli melkoinen kun laskin päiviä pystyykö se juoksemaan ja perunko jo tässä vaiheessa matkan. Tietenkin lähtisimme, sillä valmistelut olivat jo tehty, mutta starttaanko riippuisi täysin siitä miten saamme anturan toipumaan matkan aikana. Pakkasimme tiistaina 21.11.2017 aamu aikaisella auton ja suuntasimme kohti satamaa. Vatsan pohjassa kouri eikä ajatuksia meinannut saada kasaan millään. Edessä tulisi olemaan eittämättä pisin ja ehdottomasti tärkein kisamatkamme. Laivamatka Tallinnaan taittui aamiais puffassa, sillä aamukiireissä ja jännityksessä syöminen oli jännyt. Tallinnan ytimestä päästyämme pysähdyimme täydennysostoksille, josta jatkoimme Latviaan tutulle pysähdyspaikalle juoksuttamaan Amokin. Muutamaa kahvi ja vessataukoa lukuunottamatta jatkoimme Liettuaan Vilnaan, jossa yövyimme.

Ihan ongelmitta majapaikka ei kuitenkaan löytynyt, sillä paikalliset pikkuristeykset isoilta teiltä tulevat usein yllättäen, eikä niissä ole kummoisia liittymiä saati viittoja ja valaistuskin on usein olematon. Ajoimmekin oman risteyksemme ohi ja käännyimme seuraavalle pikkutielle. Navigaattori sanoi että sitäkin kautta pääsee. Osa navigaatorilla näkyneistä teistä oli lähinnä työmaa ajoon tarkoitettuja uria sekä pieniä kinttupolkuja ja epäilimme tosiaan voiko niitä pitkin päästä minnekkään, sillä mitään todellista tietä ei ollut. Rakennustyömaan läpi ajettuamme pimeydessä pilkotti kuitenkin pieni valonkajo joka tuli suuresta talosta. Siellähän se motelli oli.

Keskiviikko 22.11.2017

Yö levättiin hyvin ja aamulla matka jatkui. Navigaattorin tueksi jouduimme käyttämään kännykän karttaa. Jostain syystä navi olisi halunnut kierrättää meidät Valko-Venäjän kautta, emmekä nyt olleet sinne menossa. Tietöitä oli matkalla runsaasti ja rekkaliikenne hidasti matkan tekoa. Saavuimme Puolan Augustowiin suunniteltua myöhemmin. Siellä törmäsimme uuteen ongelmaan. Onneksi muistin, että Puolassa on oma rahayksikkö ja eurot tarvitsi vaihtaa slotheiksi. Ongelmaksi muodostui kuitenkin englannin kielen osaamisen puute paikallisilta ja aina kun kysyimme  neuvoja, joristiin meille vain Puolaksi takaisin runsaiden käsiviittomien avustuksella. Eksyimme ilmeisesti vakuutusyhtiön konttoriin, josta onneksi löytyi englannin kielen taitoinen asiakaspalvelija. Hän neuvoi meidät torille, josta löytäisimme rahanvaihtopisteen pankin vierestä. Seuraava pysähdyspaikkamme oli Varsova, missä tutustuimme paikalliseen Burger Kingiin. Moottoritie Varsovan päädyssä oli pahasti ruuhkautunut ja tähän tuhrautui tolkuttomasti aikaa. Puolalaisen ajokulttuurin mukaisesti motarin alkupätkällä kaupungista ulos oli lukuisia kolareita, mitkä ruuhkauttivat tiet. Niistä selvittyämme saikin sitten ojentaa nilkan suoraksi ja painaa kaasua nopeusrajoituksen muuttuessa 140 km/h. Kello oli jo paljon saapuessamme Wronkiin, missä hotellimme sijaitsi. Majoituimme Hotell Olympicissä ja täytyy sanoa, että oli kyllä hienoin hotelli jossa olen toistaiseksi majoittunut. Palvelu oli todella ystävällistä ja toiveitamme pyrittiin mahdollistamaan viimeiseen asti. Hintakaan ei ollut paha, kun ajattelee kahden aikuisen ja koiran yöpyvän kuusi päivää. Ehdottomasti joka euron arvoista ja jos jostain ei kannata tinkiä pitkällä reissulla, niin se on majoitus. Hotellissa majoittui ilokseni muitakin Suomalaisia maajoukkueen jäseniä, mikä teki olemisesta vieläkin viihtyisämpää. Painuimme hyvin pian nukkumaan, sillä aamulla oli aikainen herätys.

 

Torstai 23.11.2017

Kisapaikalla oli koirien tarkastukset aamulla ja Suomen koirat tarkastettiin klo 9-11. Söimme hotellilla runsaan aamiaisen ennen kisapaikalle suunnistamista. Saimme toimivan osoitteen laitettavaksi navigaattoriin jo paikalla olleilta suomalaisilta, mikä helpotti suuresti kun tiesi että sillä pääsee perille. Saavuimme kisapaikalle n 9.30. Jouduimme jättämään auton hieman etäälle kadun varteen sillä viime viikkojen sateet olivat tehneet maissipellolle kyhätystä varikkoalueesta melkoisen mutakuoleman. Onneksi oli kumisaappaat matkassa kun lähdimme etsimään Suomen varikkoa missä tarkastus oli. Muutaman savihaudan kiertämisen ja suuntaneuvon jälkeen olimme tarkistusjonossa tarvittavien dokumenttejen ja koiran kanssa. Odottelimme siinä vuoroamme hetken vaihtaessamme pikakuulumisia muitten joukkuetovereitten kanssa. Rata oli kuulema hurjassa kunnossa ennakkotietojen mukaan ja nyt odoteltiin lupaa lähteä rataa kiertämään. Järjestäjillä oli varmasti kova homma asian suhteen, sillä rataa oli jouduttu lyhentämään 700 m ja pellolle suunniteltu lähtöviiva oli jouduttu siirtämään etäämmälle hiekkatielle pellon uidessa sateitten jäljiltä. Osa tiedoista oli ristiriidassa keskenään saako radalle lähteä, vai ei. Sitten epävirallinen ”lupa” tuli ja me lähdimme saman tien katsastaa radan. Todellisuus lävähti vasten kasvoja kun pääsimme radan alun paremmalta osuudelta pitemmälle.

Liejua oli joka paikassa. Mutaurat oli pahimmillaan puoleen väliin säärtä ja välillä tuntui että muta vain imee sisäänsä kaiken. Kerran meinasi saapaskin jäädä matkalle. Siinä ajolinjoja miettiessä alkoi naurattamaan. Sehän olisi aivan sama minkä linjan valitset! Jopa Amok oli yllättävän maltillinen rataa kiertäessä. Normaalisti Amok puksuttaa tasaisella pumpilla kisapaikoilla radan läpi, mutta tällä kertaa tuntui että hänkin katteli silmät pyöreänä, että ootteko tosissanne. Useat muutkin olivat rataa kiertämässä ja kilpailijoiden yhteishenki ja huumori oli hyvin esillä. Osa luisteli mutaliejussa naureskellen ja osa tökki kepeillä mudan syvyyttä. Yhtä kaikki, hymyissä suin. Radan kiertämiseen kului reilu tunti ja pois päästyämme oli Amokin ruokinta jo muutaman tunnin myöhässä. Tämän hoidettuamme tarkistelin tassua miten on kestänyt tuon radan kiertämisen vaikkakin kävelyvauhtia mentiin. Antura oli edelleen pahasti auki, mutta ei vuotanut. Hotellilla kiinnitettiin tassuun rakkolaastari mikä tuntui pysyvän hyvin eikä Amok kokenut että sitä tarvitseisi repiä irti, vaan antoi sen kiltisti olla. Illalla suuntasimme uudelleen kisapaikalle joukkuepalaveriin missä käytiin läpi järjestäjän ohjeita koskien kisoja, rataa ja aikatauluja. Reissu oli jo nyt onnistunut vetämään mehuja sen verta, ettei unta tarvinnut kamalasti houkutella iltasella. Seuraavana aamuna olisi meidän startti klo 8.38

 

Perjantai 24.11.2017

Aamuherätys oli helppo, jännitys piti siitä huolen. olimme kuitenkin laskenut herätyksen liian myöhäiseksi ja kiire painoi. Jokainen pienikin asia nostatti paniikkia. Onneksi ei tarvinnut itse ajaa autoa. Kisapaikalla ei paljoa muuta kerennyt kuin lähteä juoksuttamaan Amokia. Lähtöalueen tarkistuspisteellä tuli olla viimeistään kymmenen minuuttia ennen omaa starttia ja sain juuri Amokin lämmiteltyä ennen tarkastusalueelle menoa. Oma lämmittely pyörällä jäi tyystin tekemättä, mikä tarkoitti sitä ettei oikeat lihakset olleet rittävän lämpimänä radalle lähtiessä ja ne muutkin lämmöt mitä Amokia juoksuttaessa päälle sai, haihtui tuulen mukana odotellessa omaa tarkastusvuoroa. Amok oli kierroksilla moisesta odottelusta. Normaalisti en tuo sitä lähtöalueelle, kuin vasta viime minuteilla. Sami koitti kävelyttäen rauhoittaa Amokia ja minä vielä venytin ja irrottelin faskioita koirasta Humanimalin annettujen ohjeiden mukaisesti. Jono kulki ja pääsimme tarkistuspisteen ohi. Kivet pyöri vatsassa. Olo oli aivan kamala. Mitä ihmettä minä täällä teen!? Mitä lähemmäs lähtöviivaa tulimme, sitä kamalammalle tuntui. Edellisen koirakon startattua köpöttelin puujaloilla viivalle. Noora Heino, joka oli suomalaisten huoltojoukoissa mukana, tuli pitelemään pyörää Samin pidellessä Amokia. Nousin polkimille. Lähtöviivalla oli lähettäjä joka laski käden olkapäälleni. Ennen kuin käsi nousee olkapäältä ei saa startata, tai aikasakkoja tulee. Tällä pyrittiin eliminoimaan kaikki mahdolliset varaslähdöt. 5, 4, 3, 2, 1, GO! Amok räjähti liikkeelle. Kaikki se jännitys ja lähes kuoleman pelko oli poissa. Oli vain minä, Amok ja rata ajettavana.

Ensimmäinen kilometri oli vielä kohtalaisen hyvää rataa. Saimme näköyhteyden edelle lähteneeseen ensimmäisen kurvin jälkeen pitkällä suoralla. Amok huomasi saman ja alkoi kirittämään. Hitaasti mutta varmasti kuroimme välimatkaa vaikka rata oli muuttunut jo huonommaksi. Mutkissa olin ehkä jopa ylivarovainen, sillä kaatumiseen ei ollut varaa. Ehyt suoritus olisi tärkeämpi. Tarkkailin jatkuvasti Amokia miten hän käyttää rikkoutunutta jalkaansa. Ei ontunut tai aristellut, mutta huomasin Amokin kuormittavan toista puolta enemmän ja laukkaavan oikeanpuoleista laukkaa lähes koko radan. Normaalisti on vaihtanut hyvin tehokkaasti laukkaa kaarteissa, joten nyt säästeli selkeästi toista puolta. Pyrin polkemaan huonoimmissa paikoissa hapoille asti, jotta keventäisi edes vähän toisen kuormaa. Edelleen saavutimme toista koirakkoa. Olimme jo melko lähellä n 50 m, kun tulimme radan pahimpaan tiukkaan umpi mutaliejuiseen mutkaan. Jarrutin vauhtia pois, ohjasin puoleen väliin kurvia ja valmistauduin polkasemaan mutkassa, jotta saadaan pyörä suoraan ja hyvä kiihdytys seuraavalle suoralle. Juuri kun polkaisin maa vain liukui alta pois ja takareidessä napsahti polkaistessani ns tyhjää voimalla. Kuin ihmeen kaupalla sain pidettyä pyörän pystyssä, vaan nyt radalla oli ”kolme jalkaisen” koiran kanssa yksi jalkainen kuski. Nyt oli jälleen kyse dobermannin taistelutahdosta suoriutua. Omassa päässäni kirosin että miten ihmeessä näin voi tapahtua lähes joka kerta kun ollaan kisassa. Aloimme jäämään selvästi edelle lähteneestä ja maaliin oli vielä muutama kilometri.

Tsemppasin koiraa ja purin vuoroin kieltä ja vuoroin poskea, että kipu takareidessä ei tuntuisi niin pahalle. Viimeisen liejusuoran päästä oli enään vain muutamia satoja metrejä jäljellä ja rata parani huomattavasti tälle pätkälle. Maaliin päästiin ja Suomen joukkueen johtaja Markku Haliseva tuli ilmoittamaan, että olimme sijalla 26 pari minuttia kärjestä. Tihrutin ja nyökyttelin siinä että hieno homma. Sami nappasi Amokin jäähdyttelylle ja minä linkutin pyörään nojaten Team Lipposten autolle, jonne olimme jättäneet varustekassin kisan ajaksi. Sami oli riisunut jo Amokin valjaat ja puki tälle takkia päälle kun saavuin siihen. Heti oli suomalaisia vastassa tarjoamassa apua ja tiedustelemassa mitä oli tapahtunut. Kerrottuani nopeasti tapahtumat radalta ja vakuutettuani, että kaikki on hyvin ja minulta löytyy hoitotoimenpiteitä varten varusteita omalta autolta talutin pyörän pesupaikalle. Ihmetyksekseni huomasin ettei paikalla ollut kuin yksi pesuletku jota sitten jonotettiin. Onneksi jono ei ollut pitkä. Autolla vaihdoin vaatteet. Sami oli jäähdytellyt Amokin ja tuli samoihin aikoihin juottamaan palautusjuomat. Tarkastin tassun ja liikkeet. Teippi ei ollut pysynyt ollenkaan, vaan oli irronnut jo ennen starttia, mutta antura näytti kuitenkin hyvälle.

Hotellilla ensimmäisenä otin Amokin suihkuun. Pesin tassut, oioin varpaita ja suihkuttelimme anturaan nestelaastaria suojaksi. Sitten itselle lähes sama setti. Nestelaastarin tilalla oli kuitenkin lihasvaurioihin tarkoitettua voidetta. Jalka tuntui siltä, ettei se pahemmin ollut mennyt. Venähdys vain. Liikkeelle lähtiessä kanitti pahasti vastaan, mutta riittävästi lämmetessä pystyi kuitenkin kävelemään melko normaalisti. Reipas pitkä iltalenkki tuntui hyvälle. Onneksi seuraavan päivän saisi levätä.

 

Lauantai 25.11.2017

Lauantai aamuna emme pitäneet kiirettä. Aamiainen istuttiin rauhassa. Iltapäivällä kävimme kiertelemässä Wronkin sokkeloista kaupunkia ja söimme hyvin tunnelmallisessa ravintolassa johon osuimme vahingossa. Ulkoapäin ei kyllä mistään olisi huomannut että siinä vanhojen puiden ja korkeitten puskian takana olisi ollut muuta kuin suuri vanha kivitalo. Olimme olleet aikeissa tarkastaa siinä vieressä ollut kakkuravintola, mutta päädyimmekin syömään. Muutamalla kympillä kaksi aikuista söi kana-cesar salaatit, pihviateriat ja munkkikahvit.

Illalla suuntasimme kisapaikalle ”musher partyihin”. Vähän jännitti tämäkin. Vaikka suurin osa joukkueen jäsenistä oli minulle tuttuja suomen kisoista, oli jotenkin erityisen tärkeä ja hieno tunne tavata nämä upeat ihmiset maajoukkueena maailmanmestaruuskisoissa. Tunnelma oli ilonen alusta alkaen ja juhlatunnelmat todella korkealla kahden suomalaisen varmistettua lauantain ajoista maailmanmestaruutensa ja kolmannen urheilijan saavutettua MM-pronssin. Tuollaisessa seurassa tuntee itsensä kyllä hyvin nöyräksi ja todella onnekkaaksi. Tapahtuman ehkä huonoin puoli oli ruokajono, missä sitten tunnin verran mekin seisoimme odottamassa satojen muitten kanssa. Ruoka itsessään maistui kyllä, vaikka kovin suuri nälkä ei ollutkaan. Aamun aikanen herätys pakotti kuitenkin jättämään juhlat ruuan päälle. Vielä oli kisaa ajettavana.

 

Sunnuntai 26.11.2017

Koko lauantai oli satanut vettä. Sen tiesi mitä se oli radalle tehnyt. Koko varikkoalue tuntui vajoavan alta. Maissipelto oli mutahauta siitä huolimatta että puolalaiset olivat yrittäneet parantaa alueelle kulkua lanaamalla ajoväyliltä mutaa pois ja ajamalla rekkalasteittain soraa pellolle. Saavuimme hieman aikasemmin paikalle, jotta nyt kerkeisin lämmittelemään itsenikin. Sami hoiti Amokin lenkityksen kun minä pyöräilin lämmittelyä. Lainasimme jälleen Lipposten auton vierustaa varustekassille. Koitin siinä pellolla vielä verkata Amokia ja juoksutin häntä erinäistä siksakkia sinne tänne, missä nyt ei niin paljoa ollut liejua. Lähtöviivan tuntumassa kuvio oli sama kuin perjantainakin sillä erolla että nyt ei jännittänyt niin paljoa. Ajattelin mielessäni vain sitä ehyttä suoritusta ilman kaatumisia. Rata olisi hurjassa kunnossa, joten kielen pitäisi pysyä keskellä suuta. Edellemme lähti sama koirakko kuin perjantaina jolloin he olivat karanneet vain kymmenen sekunnin päähän meistä. Lähettäjä asettui viereeni, laski käden olkapäälleni ja laskimme yhdessä eri kielillä luvut viidestä alas. Taas mentiin. Nyt ei ollut hyvää rataa edes alussa vaan hyvin pian siellä vatkattiin mudassa tasapainoillen ja horjuen. Nyt kuitenkin saavutimme edeltävää melkoista kyytiä. Motivaatio nousi molemmilla kuran roiskuessa kasvoille. Amok pyrki välillä juoksemaan radan sivuun paremmalle alustalle jossa ei ollut kuitenkaan pyörällä asiaa ajella. Amokille on opetettu vain suunnat oikea, vasen ja eteen, sekä ohi ja seis. Näistä ei ollut hyötyä tällä radalla joten komensin uuden sanan; ”keskelle!”. Yllätyksekseni se toimi! Amok ohjautui eteeni radan keskellä kulkevaan kapeaan uraan mistä monet muut olivat ajaneet. Uralta olisi ollut vaikea poistuakkaan sillä heti kun eturengas pyöri mutasohjolle, oli kaatuminen lähellä. nyt kuitenkin olimme kiinni edeltäväsä juuri ennen ensimmäistä isoa risteystä, mikä jakaa radan eri mittaisille taipaleille. Selvää oli se, etten mutkassa lähtisi ohittamaan sen vaarallisuuden vuoksi, vaan heti mutkan jälkeen kun olisi pätkä parempaa alustaa. Suunnitelma meni uusiksi kun ohitettavan ajo muuttui niin epävakaaksi ennen kurvia, että luulin hänen kaatuvan. Otin vauhtia runsaasti pois ettemme törmäisi häneen ja oltaisi solmussa siinä sitten. Vauhtia tulikin sitten otettua liikaa pois ja juuri ennen kurvia kaaduimme itse. Muta oli jäätävän kylmää! Äkkiä ylös vaan ja parilla juoksuaskeleella vauhtia että pääsee hyppäämään rullaavan pyörän kyytiin. Edeltävä ei kaatunut ja oli saannut taas pienen eron meihin. Tämä korjaantui kuitenkin äkkiä seuraavan mutkan jälkeen avautuvalla pitkällä mutapainiareenalla. Kuskilla oli todella suuria vaikeuksia pysyä pystyssä ja hänen vauhti oli hiipunut olemattomaksi. Hänen koiransa ei näyttänyt jaksavan enään raskaalla radalla, mikä tällä hetkellä kysyi enemmän voimakestävyyttä kuin nopeutta. Ilmoitin hyvissä ajoin että ohi tullaan. Upea ohitus Amokilta! Ohitettava koirakko ei antanut juurikaan tilaa, sillä ei ollut oikein paikkaa mihin väistää. Amok painoin varmasti kuin hidastetusta filmistä koiran ohi vilkaisemattakaan sitä. Vauhtia ei ollut paljoa sillä rata oli enempi selviytymistaistelukunnossa kuin ajokunnossa. Ja sitten se kävi taas. Etupyöräni hörppääntyi mutaan keskiötä myötän ja minä kaaduin turvalleni sinne. Amokin tilannetaju oli jälleen loistava, sillä se ei pysähtynyt, vaan jatkoi kävelyllä eteenpäin jatkuvasti taakseen katsoen. Heti kun sain pyörän pystyyn Amok aloitti vauhdin kasvattamisen raville ja katsoi vieläkin minua, että joko mennään. Yritin hypätä pyörän kyytiin, vaan nyt oli niin syvää mutaa että vauhti tyssäsi heti kun yritin ja toinen kaatuminen oli lähellä. Tein nopean ratkaisun juoksuttaa pyörää seuraavat 50 metriä, missä näkyi kovempaa alustaa. Huikkasin amokille vain että mennään mennään ja Amok kiskoi tasaisen raa´alla voimalla meitä pois mudasta sellaista kyytiä että mukana oli juosten vaikea pysyä. Heti kovalle alustalle päästyämme hyppäsin lennosta kyytiin ja vauhti kasvoi äkkiä. Edellä näkyi jo toinenkin koirakko! Amok oli päättäväisen näköinen. Täältä tullaan ja ohi mennään! Jälleen aivan mahtava fiilis olla siellä narunjatkeena kun dobermanni jyllää edessä ja toistaa oppikirjatyylisen ohituksen. Edes toisen koiran osoittama uteliaisuus ei tehnyt vaikutusta päämäärätietoiseen Amokiin ja ohi suhahdettiin jälleen niin kuin radalla ei muita olisi ollutkaan.

Nyt ei ollut enään pitkä matka maaliin muutama kurainen kurvi pitkä umpikurainen juoksuhauta (ehkä radan pahin). Kurasuorasta oli ollut puheta, että siinä uralla pitää ajaa. Suoraa edeltävä kurvi oli aidoitettu myös siksi ettei isompien valjakoiden koirat lähde juoksemaan uran sivulle kulkevalle juurakkoiselle polulle, jossa oli hyvä ja kova pohja, koska se olisi todella vaarallista kuljettajalle jos näin kävisi. Koirille olisi luontevampaa hakea tuollaisessa paikassa parempi pohja ja siksi se oli turvallisuussyistä suljettu. Aitaa ei kuitenkaan ollut koko suoran matkalta, mutta koska oli sanottu että radalla tulee ajaa, että rata olisi siten sama kaikille, niin minä kiltisti vatkasi siinä peessä tasapainoillen ja koiraa kannustaen vielä jaksamaan tämäkin sonta. Sitten leuat loksahti auki. Viereisellä penkereellä kulkevaa kovaa metsäpolkua pitkin rullaili kevyen näköisesti sveitsiläinen muija, jonka ohitimme ennen tätä viimeistä mutaosuutta! Siinä hölmistyneenä sitten omaa tyhmyyttäni kun olin mennyt herpaantumaan tasapaino petti kun vilkaisin sitä ohittajaa ja kaaduin. Jo kolmannen kerran! Ensinnäkin miksi tuo menee tuossa ja toisena miksi minä en tajunnut mennä tuossa! No eihän siinä pyörä ylös vaan ja homma jatkumaan. Amok oli aivan raivona että mitä tuo meistä ohi menee, että se ei käy kerta kaikkisesti ei käy! On uskomatonta, miten voi koira tuollaisella radalla jo kuusi kilometriä juostuaan nostaa kierrokset ja volyymit kaakkoon sellaiselle tasolle, kun ei luulisi olevan mitään enään jäljellä mistä ammentaa.

Viimeiset sadat metrit olivat todella hyvää uraa ja nyt oli Amokilla tekemisen meininki millaista en ollut aiemmin päässyt kokemaan. Tuolla matkalla Amok otti uudelleen kiinni tämän jo kertaalleen ohitetun, mutta valitettavasti rata loppui kesken ja tulimme maaliin lähes nenä kiinni edeltävän takarenkaassa. Aivan mahtava tunne! Jos nyt vielä oli epäilyksen siementä rinnassa oltiinko me oikeassa paikassa, niin voin sanoa että koira ainakin oli! Sen missä dobermanni vauhdeissa saattaa noille risteytyskoirille hävitä, niin kyllä voimassa ja taistelutahdossa paikataan nämä puutokset mennen tullen ja palatessa. Nousimme tällä ajolla huikean neljä sijaa ylös sijalle 22. Ai että teki hyvää! Olin aivan yltä päältä liejussa ja räässä ja peessä ja kaikessa, mutta silti vain niin onnellinen. Kuka tietää minne olisi sijoitus riittänyt ilman kokemattoman kuskin sekoiluja ja kaatumisia. Ehkä se joskus selviää. Nyt kuitenkin oli päästävä äkkiä vaihtamaan vaatteet. Lämmöt katosivat nopeasti mutanaamion kanssa. Emme kereneet muutamaa metriä kuemmasti maalialueesta kun Team Usan jäsen juoksi luokseni tarjoamaan apua ja ottamaan kuvia, sillä näytin uskomattomalta. Apu kelpasi ja annoin hänen taluttaa pyöräni autolle, sillä olin jo aivan jäässä. Juttelimme paljon matkalla ajoista ja koirista. Usan joukkueella oli myös kisoissa dobermanni veteraani naisten koirajuoksussa. Autolle päästyäni oli ensin saatava vaatteet pois päältä. Tämä ei ilman apua onnistunut ja Sami joutui kiskomaan kiinni ämeytyneet compressiovaatteet kohtuu väkivaltaisesti irti. Koko iho oli kauttaaltaa kuran peitossa. Huvitti vetää puhtaita kuivia vaatteita päälle sen näköisenä, menisivät nekin vaan likaisiksi ja kosteiksi, mutta pakko se oli ettei siihen jäädy. Lähdimme yhdessä pitkälle kävelylle Amokin kanssa, jotta siinä saisi itse samalla hieman lämpöä takaisin kun Amok jäähdyttelee. Tämä toimi onneksi ja kävimme vielä kisapaikalla seurustelemassa ihmisten kanssa.

Bongasin Jenkki ystäväni kahviteltassa ja juttelimme siinä pitkät tovit dobermanneista mistäs muustakaan. Pikkuhiljaa siinä kuitenkin kylmä alkoi hiipiä takaisin ja meidän oli pakko lähteä hotellille, jotta päsisin suihkuun ja saisin jälleen jotakin puhdasta ja kuivaa päälleni. Kiire painoi hieman päälle, sillä piti keretä takaisin kisapaikalle suomen joukkuekuvaan. Joukkueella oli yhteinen whats up ryhmä tiedotuskanavana, mutta välillä sinne tuli niin paljon viestejä, että osa tuntui hukkuvan. Olin lukenut viestin että kuvausta aikastettaisiin, mutta olin missannut kellonajan kokonaan puhumattakaan kuvauspaikasta. Halusin kuitenkin olla paikalla, että kun kivaa otettaisiin olisin siellä. Sitten huomasin että ryhmässä huudeltiin osaa urheilijoista paikalle. Valveuduin saman tien ja laitoin viestin klo 14.28 ryhmään että kehtaisinkohan minäkin tulla, että missä kuva otettaisiin, Nopeasti yksi joukkueen jäsenistä vastasikin, että lavalla olivat. Painuin saman tien lavan suuntaan. Olin ihan lähellä, ehkä sadan metrin päässä teltoilla. Pääsetessäni paikalle joukkue oli hajaantumasa paikalta. Kysyin ensimmäisiltä suomalaisilta jotka tulivat vastaan että täälläkö otetaan kuva. Sain vastaukseksi vain että se otettiin jo. Jokainen voi omalla kohdallaan mietiä miltä tuo saattoi tuntua. Harvinaista kyllä, kyyneleet alkoivat valumaan pitkin poskia siinä tilanteessa. En voinnut jäädä paikalle, vaan käännyin kannoillani ja painuin soppatelttaan rauhoittumaan. Otimme sopat siihen ja söimme hiljaisuudessa. Pöytäämme istui onneksi junnujen koirajuoksuun osallistunut ja sieltä hopealle komeasti juossut Patrik juttelemaan kanssamme niitä näitä. Sain hetkeksi ajatukset muualle jutellessa hänen kanssaan aivan muista asioista, sitä paitsi eihän siinä tilanteessa muutenkaan voi näyttää siltä että on paha mieli, kun toinen on aivan intoa täynnä ja todellakin ansaitusti. Hänen päivänsä tämä oli muiden menestyneiden suomalaisten kanssa. Sain soppani alas ja kävin vielä hyvästelemässä telttaan saapuneita suomalaisia. Kävellessämme takaisin autolle kyyneleet alkoivat valua norona pitkin poskia. Oli niin paha mieli. Se ehkä toisille olisi vain kuva, mutta se kuva olisi ollut minulle todella tärkeä. Muisto siitä että olisi saannut kuulua tuohon upeiden ja hienojen sekä menestyneiden ihmisten joukkoon, jonka olisi toivonut ikuistettavan niin että itsekkin olisi siinä ollut, oli otettu ilman sinua. En voinnut käsittää kun olin juuri laittanut viestiä että olin tulossa ja siihen oli vastattu, niin miksi eivät voinneet odottaa? Juttelin asiasta joukkueen johtajan kanssa ja hän kertoi, ettei tosiaan itse ollut viestiäni huomannut, eikä tämä henkilö joka sen huomasi sanonut että olin tulossa. Kuva oli otettu tasan 14.30 mikä oli ollut se sovittu aika. Edelleen tämä tuntuu pahalle, vaikka tiedän ettei se ole joukkueen vika, vaan ehkä sitten enempi yhden ihmisen jotain. Joukkuehenki oli ollut koko tapahtuman ajan aivan mahtava! Olin tutustunut paremmin osaan jäsenistä ja vaihtanut lämpimiä kuulumisia jo enemmän tuttujen kanssa, sekä kokenut yhteenkuuluvuuden tunnetta koko tapahtuman ajan. Kuvasta ulkopuolelle jääminen kuitenkin oli rankka kokemus muuten todella onnistuneen ja hienon kokemuksen päätteeksi. Palasimme hotellille hiljaisuudessa. Puhuin ystävälleni puhelimessa ja kerroin tuntemuksistani. Se että joku kuunteli jonka tiedän välittävän minusta ihmisenä, oli parasta terapiaa.

Maanantai 27.11.2017

Yö nukuttiin ja aamulla aloimme pakkailemaan aamiaisen päätteeksi autoa. koitin saada ajatuksia muihin asioihin. Jotenkin ne vaan palasivat aina takaisin siihen pahaan oloon. Ystäväni oli julkaissut edellisiltana sitten omalle somesivulleen provokatiivisen viestin tästä asiasta, mikä oli saannut aikaan minua herjaavien viestien lähettelyä. Tämäkin vielä. Kyllä oli voimat loppu joka tavalla millä vain voi olla. Onneksi ei tarvinnut ajaa autoa, vaan sain koomata vänkärin paikalla jupakkaa selvitellen. Ajoimme suurimman osan matkasta aina Latviaan asti. Kirjauduimme Bauskan kaupungissa hotelliin ja kaaduimme väsyneinä maaten.

Tiistai 28.11.2017

Enään oli verattaen vain vähän matkaa jäljellä. Laivaa olin jo kertaalleen siirtänyt ja nyt jouduin soittamaan uudestaan Tallinkille että kerkeäisimme aikaisempaan laivaan. Amok pääsi jälleen Latviassa juoksemaan vakiopysähdys paikalla. Sitä on kyllä ilo katsella, millä riemulla toinen sekoilee siellä metsissä. Tallinnaan päästyämme kävimme uudesa kauppakeskuksessa syömässä. Olimme edellisen kerran syönneet kunnolla sunnuntai aamuna hotellilla sen aamiaisen, joten nyt oli nälkä. Jenkkityylinen 60´lukulaisittain sisustettu grilliravintola oli juuri siihen tarpeeseen sopiva. Saattoi olla minun nopeiten syöty ateria ravintolassa tämä. Hemmetin hyvää ja juuri sopivan kokoinenkin ettei pahalle ololle mennyt, mutta täyteen tuli. Kävimme mutaman kaupan vielä kiertämässä ennen kuin suuntasimme lähtöselvityksen kautta laivaan. Laivassa istuskellessa aika hidastui jotenkin aivan liikaa. Kaksi tuntia oli ikuisuus. Vihdoin Suomessa. Tuskainen ajaminen olisi kohta ohi. Matka Länsisatamasta keskustaan kesti todella kauan, lähes tunnin. Haimme poikani mummilasta matkalla ja ajoimme kotiin. Vielä oli haettava lauma maailmalta kotiin. ensin ajoin Keravalle hakemaan Hexan ja siitä Palojoelle Accan hakuun. Lauma kotona, kaikki hengissä ja katse ensivuoteen. Kiitos!

 

Suuri kiitos yhteistyökumppaneille Murren Murkinalle ja Humanimalille jotka ovat lähteneet meidän kanssa tälle matkalle. Murren Murkina valjasti amokin hienoilla ZeroDC Faster ”suomivaljailla” ja pitää huolen että jaksamisen kannalta tärkeät ravinteet ovat kunnossa, mitkä tietenkin ovat Flying Dogin tuotteita. Humanimalin Janna Haakanen puolestaan pitää viimeisen päälle huolen itse kisakoneen huollosta, joten suuri kiitos heille! Kiitos Suomen Dobermannyhdistys Ry kisa-avustuksesta ja tuesta! Kiitos Katja Laitila ja Sara Pöllänen Hexan ja Accan hoitamisesta (ei varmasti ollut helppoa). Kiitos Sara, Auvo ja Tarja treeniseurasta ja avuista! Kiitos Heidi Suominen ja Lenita Sellgren maailman parhaimmasta dobermannista. Näitä voisi jatkaa loputtomasti, mutta kaikkien kiitosten päälle haluan kiittää perhettäni, kun olette jaksaneet.