Voi hyvät hyssykät sentään! Koko talvi on ollut talven odottelua lähes koko Suomessa pohjoisinta osaa lukuun ottamatta. Monissa paikoin on saatettu hetkellinen lumipeitekin nähdä vaan ei etelässä. Maa on ollut kokonaan sula, toisinaan mutainen ja välillä jäinenkin, mutta luminen ei kertaakaan.

Lajityypillisiä treenejä talvilajeihin ei ole voinut toteuttaa. Omalla kohdalla hieman ennen vuodenvaihdetta leikattu käsi teki harjoittelusta mahdotonta alkuvuodesta ja jouduin tyytymään vaihtopenkillä istumiseen muitten treenatessa kerta viikkoon koirani. Talvilajien kisoja peruttiin toinen toistensa perään kautta maan, sekä Euroopan.

VUL SM-kilpailut oli anottu Kontiolahden ampumahiihtostadionille ja ne olivat osana SM viikkoa, mitkä televisioitiin koirahiihdon yhdistetyn osalta YLE:lle. Tänne toivottiin osallistujia saadaksemme näkyvyyttä lajille. Kannatusmielessä ajattelin osallistua B-naisten naruluokkaan Hexan kanssa. Tosin ilmottautuessani en tiennyt, että vain yhdistetty televisioidaan. Käsi ei ollut todellakaan hiihtokunnossa. Olimme muutaman kerran käyneet tiimikaverini Tarjan kanssa Kivikon hiihtohallissa kokeilemassa ilman koira, miltä se hiihto tuntuu. Hirveeltähän se tuntui. Kuitenkin siinä edetessämme suksilla pk-juoksuvauhtia kättä pystyi etäisesti käyttämään laadussa hetkellisesti. Kontsalla kuitenkin selvisi edellisen illan harjoittelussa hyvin nopeasti, että koiran kanssa siihen ei ole mitään mahdollisuutta vauhdin kasvaessa paikoitellen reilusti yli 30km/h. Tarvittavat iskuvoima oli niin suuri, ettei käsi sitä kestänyt. Kontiolahden ampumahiihtostadionin rata on raskas ja mäkinen, joten koirakin olisi kovilla, kun itse en pystynyt auttamaan kunnolla.

Kilpailuun lähdimme kuitenkin hyvillä mielin. Tehdään parhaamme ja se riittäköön. B-naisilla matka oli 6 km, joka kierrettiin 3 km radalla. Hexa oli niin oikea valinta tähän kisaan, sen ollessa voimakkain koiristani. Jyrkissä ja pitkissä nousuissa Hexa otti asenteen mukaan tajutessaan ettei apuja juurikaan tullut. Hartiavoimin poika kiskoi minut taakkana ylös ja mäkien päältä aloitti jälleen raivokkaan etenemisen vauhdilla. Ekalla kierroksella pisimmän nousun päällä leikatun käden sauva jäi jumiin maakiilaan juuri kun Hexa lähti kiihdyttämään. Siinä lensi akka ja akasta ilmat pihalle, niin ettei henki hetkeen kulkenut. Pyrin vain nopeasti ylös, jotta koira pääsee jatkamaan. Matkustin muna-asennossa seuraavat pari sataa metriä, ennen kuin happi alkoi kulkea taas. Maaliin päästyämme olin vain suunnattoman onnellinen, että koitos oli takanapäin ja että minulla on tuollainen koira, joka pystyy tuollaiseen suoritukseen noin epäreiluissa asetelmissa. Todellinen yllätys oli, että suorituksemme yltti SM-pronssille!

Adobex Hexagon, KontsaSM
📸 Tiina Jurvakainen

Tästä toivuttuamme jännitettiin maajoukkue valintoja ja tiedotteita. Talvilajien EM-kisat oli määrä järjestää Ruotsin Falunissa, mutta lumettomuus oli tehnyt tepposet sielläkin. Pika-aikataululla kilpailut siirrettiin Åsarnaan. Järjestäjät olivat tehneet hirmuisen hattutempun tässä ja hoitaneet lyhyessä ajassa ison kilpailun järjestelyt uudelle paikalle ja vieläpä sille tasolle, mitä kansainvälisiltä arvokisoilta voisi odottaakin. Toki tämä viivästytti tiedon kulkua, mutta jos vaihtoehtona olisi ollut kilpailujen peruminen, oli tämä huomattavasti pienempi paha. Olin saanut maapaikan SP2 luokkaan ja olin varalla hiihtoon. Hiihdon jätin kyllä suosiolla väliin matkan ollessa 15 km. SP2 luokkakin aiheutti hiemnan harmaita hiuksia, sillä en ollut koskaan ajanut kilpareellä. Myöskään sillä harjoittelu ei ollut mahdollista lumettomuuden vuoksi. Jatkoimme sulanmaan treenejä ja muutaman kerran kerkesimme kokeilemaan kärryllä miten koirat juoksisivat yhteen.

Tässä kohtaa pitää mainita seuraavista spekseistä. Valitsemani pari oli Acca ja Hexa. Molemmat ovat rakennettu yhden koiran sprintti lajeihin ja juosseet ikänsä yksin. Molemmilla on täysin toisistaan poikkeavat tavat juosta ja lukea rataa. Fyysiset rakenteet poikkeavat toisistaan oleellisesti vaikuttaen askelpituuteen ja juoksutyyliin. Kumpikaan ei ole nähnyt lunta kuin kerran tälle talvelle ja kuskilla ei ole käryäkään kilpareellä ajamisesta.

Suurin lumimäärä mitä meillä on nähty kesti yhden illan
📸 Silja Vuohensilta

Muutaman kerran kokeilin koiria yhteen kärryn edessä. Nopeastihan se oli nähtävissä, että kimppana juokseminen oli koirille haasteellista molempien pyrkiessä tekemään vain omaa juoksua ja tämä puolestaan häiritsi toisen omaa juoksua, mikä puolestaan hidasti kummankin juoksua. Ainoa positiivinen asia oli, että kuitenkin suostuivat näin juoksemaan, eivätkä passivoituneet tai antaneet liiaksi asian itseään sen kummemmin häiritä. Sitten kuin taivaan lahjana Kuortissa oli tullut lunta sen verran, että siellä järjestettiin täysin epävirallinen harjoituskilpailu. Rata oli lyhyt n 1,7 km ja ajettiin kaksi kertaa. Tämä oli ainoa mahdollisuus kokeilla/harjoitella rekeä ja senhän tietenkin käytin hyväkseni huomatakseni ilmeisimmän; en osaa ajaa rekeä. Näillä näytöillä sitten lähdettiin EM kisoihin.

Matkan organisointi oli hieman hankalaa sekin. Koska kisat siirrettiin pikaisesti olivat kaikki majapaikatkin pitkälle varattuja. Lähin tarpeitamme vastaava paikka mikä ei ollut ryöstöhinnoiteltu löytyi 100 km päästä kisapaikasta. Tämä luonnollisesti tarkoitti aikaisempia herätyksiä ja pitkiä kilometrejä. Onneksi yksin ei tarvinnut matkustaa. Tarjalla oli myös maapaikkaa samassa luokassa ihan yhtälaisella kokemuksella (tai sen puutteella), kuin minullakin. Lähdimme maanantaina iltalaivalla Turusta ja tiistai aamuna suuntasimme pikavisiitille Pohjois-Tukholmaan tervehtimään Hexan kasvattajaa.

Hexa selkeästi sai outoja muistikuvia ja takaumia tästä. Oli se niin hämmentyneen näköinen! Pikavisiitti venyi yli puoljen päivän kuulumisia vaihdellessa ja koirien kanssa touhuten. Hexa näki siskonsa ja äitinsä ja täytyy kyllä sanoa, että samasta puusta on veistetty. Sitruunaa ja känkkäränkkää, semmoista uhoa, mutta siedetään toisiaan kyllä hyvin vaikkakin leegot esillä. Hyvin kestittynä matka jatkui kohti Ångea ja majapaikkaa.

Sisko ja sen veli
📸 Satu Kettunen

Keskiviikko aamuna ajelimme Åsarnaan ilmottautumaan ja tarkastuttamaan koirat. Tarkoitus oli tämän jälkeen päästä ajamaan rata läpi, mutta oli epäselvää milloin sinne sai mennä ja millä välineillä. Kun sitten saatiin lupa lähtee reellä aloimme valmisteluihin. Olin valmiina Tarjaa ennen koirat kuumina. Koitin hoputtaa häntä ja aloin valumaan kohti lähtöviivaa. Edeltämme lähti Norjalainen reellä radalle. Odotin Tarjaa vielä ja kun Tarja vihdoin pääsi viivalle, tuli kilpailun päätuomari kieltämään meidän radalle lähdön reellä. Olimme todella häkeltyneet tästä, sillä antoi kuitenkin luvan lähteä hiihtämään koirien kanssa. Siinä kiroten sitten yritin kääntää kuumana viivalla hönkiviä koiriani pois radalta. Jouduin jalkautua ja ihan kirjaimellisesti repiä heidät pois radalta! Nopeasti välineen vaihtoon koirien raivotessa autoon kytkettynä tätä outoutta! Suksilla en enään jäänyt odottelemaan Tarjaa. Nyt olivat koirat joutuneet jo todella epäreiluun tilanteeseen ja niitten oli päästävä radalle. N. 5 km rata taittui kahden koiran vetämänä suksilla mua-asennossa sellaista vauhtia, ettei uskaltanut kyllä paljoa eviään liikuttaa. Molemmat vain ryysivät eteenpäin minkä jaloistaan pääsivät. Vaikka vauhtia piisasi, en siltikään voi laskea tällästä sekavaa kokonaisuutta onnistuneeksi viimeistelytreeniksi. Nyt ei kuitenkaan muuta ollut, joten näillä mentiin.

IFSS European Championships Snow 2020 Kirkkoavaajaiset

Torstai meni autellessa Suomen joukkuetta milloin missäkin, hoidellessa omien koirien juottoja ja lenkkejä, sekä huoltaessa välineitä. Perjantaina meidän startit alkoi heti aamusta yhdeksän aikaan. Kello neljän aamuherätys muistutti, että aikaisemminkin olisi voinut käydä nukkumaan, mikäli olisi ollut majapaikassa aikaisemmin edeltävänä iltana. Silmät ristissä ajeltiin pientä, jäistä ja koukeroista kinttupolkua kohti Åsarnaa. Ympärillä oli pimeetä kuin mörön persiissä, joten ajoon piti varata reilusti aikaa. Kisapaikalla aika kuluu aina liian liukkaasti ja ennen kuin huomattiinkaan oltiin lähtöviivalla sekoilemassa. Yön aikana oli satanut runsaasti lunta ladulle. Vaikka pohja olikin hyvä, niin omalla kokemuksella lumi haittasi ajoa, erityisesti kun koiristani toinen (Acca) juoksi kokoajan oikealla lumipenkassa ja toinen (Hexa) pyrki pitäytymään niillä ajolinjoilla missä muutkin oli menneet ja vähän tampanneet ajouraa mennessään. Tasapainoilin pääsääntöisesti vasemmalla jalaksella oikean pomppiessa siellä pöpperössä. Potkimisesta toisella jalalla ei tullut yhtään mitään, kun reki lähti heti holtittomasti poukkoilee minne sattuu, potkin siis vain oikealla jalalla hapottaen vasenta tukijalkana koko ajon. Mutkat suorastaan pelotti. Kyllä ne loivemmat ja lyhyet kaarrokset menivät siellä tverkatessa, mutta hieman tiukemmat mutkat tultiin lähes poikittain. Yhden mutkan yliohjasin niin pahasti, etten kerennyt suoristaa välinettä ja se kaatui. Minä raahauduin mahalleen perässä pienen hetken kunnes pääsin könyämään ylös ja jalaksille. Koirat juoksivat edelleen epärytmisesti toisiaan tempoen. Acca ei kyllä silleen arvosta kaveria eikä edes yritä löytää rytmiä, mutta dobermanni on viisas. Se tajuaa, että pääsee helpommalla, kun yrittää rytmittää. Välillä Hexa löysi saman tahdin, mutta ne oli niin lyhyitä pätkiä, jotka rikkoutui heti kun radalla tapahtui pienikin muutos esim. mutka, kaarre tai kaltevuuden muutos. Puolalaisen Aga Jareckan tullessa meistä ohi oli rytmit taas ihan tiessään omien koirieni ottavan raivokkaan kiritysmoodin esille.

Maalissa ensimmäisen startin jälkeen
📸 Magnus Karlsson

Maalissa ei ollut ketään vastassa. Tuomarit ihmettelivät rekeäni ja sen outoja virityksiä, kun itse yritin etsiä avustajaani. Yksi eläinlääkäreistä oli heti tilanteen tasalla ja auttoi koirat irti reestä. Tuomarit halusivat minun jäävän siihen keskustelee reestäni ja minä sanoin että koirat on tärkeämmät ja hoidan ne ensin ja tulen sitten. Tämä oli tuomareille ihan ok ja lähdimme eläinlääkärin kanssa kiireesti viemään koiriani autolle voidakseni huoltaa ne asian mukaisesti. Valjaat pois, kevyt takki päälle, hieman vettä naamion ja reippaalle jäähdyttelylenkille. Palasin maalialueelle tuomarin juttusille. Paljastui että minulla on aivan väärin kiinnitettynä oikeastaan kaikki reessä. Kyllä nolotti! Tuomari oli kyllä ihana ja kuultuaan että olen ensimmäistä kertaa nyt ylipäätään reen kanssa tekemisissä, kertoi hän asiallisesti ja opettavaisesti, miten minkäkin tulee olla kiinni ja missä. Tarjallahan oli tismalleen sama juttu. Tämän jälkeen alkoi isompien valjakoiden startit ja juoksimme milloin minnekin käsipareiksi. Kun härdelli hiljeni, menimme Heinosen Pasin (SP8) autolle hakemaan valaistusta näihin reki juttuihin. Pasikin jaksoi meitä auttaa ja solmi Tarjalle vetoliinatkin uusiksi. Kurkkasi siinä samalla jalaksiakin ja totesi, että noille Tarjalla oleville voisi jotain tehdä. Sen verta kuivat ja harmaat olivat jalakset siinä. Itselläni ei ollut kuin pikavoiteita ja niillä olin yrittänyt parhaani, vaan niistä tuon reen kohdalla ei ollut apua. Hyvillä vinkeillä varustettuna suuntasimme seuramme ruotsaisvahvistuksen leiriin seuraavaa aamuna voitelemaan jalaksia. Magnusilla oli voitelupenkki, silitysrauta ja niitä tököttejä mitä sitten sulatetaan niihin jalaksiin. Kerros toisensa perään voitelin suksia joka välissä missä suinkin kerkesin. Hiljalleen väri alkoi pohjissa muuttumaan mustemmaksi ja luisto pelittää paremmin. Vihdoin puolen päivän jälkeen oli meidän vuoro. Edellisenä päivänä olin nopeimpana Suomalaisena sijalla 19.. Ura oli hyvässä kunnossa ja koirat ampaisivat innolla matkaan. Nyt oli nähtävissä hieman paremmin sitä rytmiä koirien yhteistyössä, vaikkakin rytmi rikkoutuikin edelleen helposti. Hexa teki tässä sen isoimman työn ja Accakin näytti hieman paremmin sopeutuvan yhdessä juoksemiseen. Edellispäivän kaatuminen siinä yhdessä mutkassa kasvatti omia paineita hieman ja kuinka ollakaan ajaessani mutkaan näytti siltä että nyt se menee! No ei mennyt.. Taas kynnettiin, kun en saanutkaan oikastua. Tällä kertaa en kuitenkaan liukunut mahallani reen perässä, mutta tipuin kyydistä ja jouduin juoksee reki kallellaan sen vieressä suurin piirtein saman matkan, kunnes koirat hidasti sen verran että pääsin hyppää takaisin kyytiin. Tulos oli lähes 50 sekuntia nopeampi kuin edellisenä päivänä ja sijoitus nousi kahdella pykälällä ylös.

📸 Lena Boysen Hillestad

Meidän reissu päättyi tähän ja illan musher dinnerin jälkeen alkoi pitkä ajomatka majapaikan kautta Tukholmaan. Aamulaivalla sitten pääsimme molemmat kaatumaan hytteihimme ja ansaitulle levolle.

Iso kiitos koko Suomen maajoukkueelle kaikesta avusta ja hyvästä yhteishengestä. Kiitos joukkueen johtajalle Jenni Kreiville pyytteettömästä työstä joukkueen hyväksi. Kiitoksia Team We Run avusta koirieni treenaamisessa, kun en sitä itse pystynyt täysipainoisesti kunnolla tekemään. Ja iso kiitos yhteistyökumppaneille Murren Murkinalle koirien varustamisesta ZeroDC ja Flying Dog tuottein sekä Naturea että Murren Basic ja Classic aterioin, LovePawsille rakkautta tassuille tassuvahoista, joilla nämäkin kisat on juostu, sekä PetBrosille mahdollisuudesta harjoittaa koirien fysiikkaa Welness Centerillä ja viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä rakennusliike Raptenille GoPro kalustosta.

Osa Suomen maajoukkueesta illallisella
📸 V-P Lehtomäki
📸Magnus Karlsson

Ja kyllä. Lajin ”helppous” edelleen viehättää! 😂