Kyllä mielen köyhyyden iskiessä saa mitä ihmeellisempiä ideoita. Yksi näistä on yrittää valioittaa koirat vetovalioiksi koirahiihdosta. Pähkinänkuoressa valion arvoon tarvitaan kolme sertiä kahdelta eri kaudelta, sekä hyväksytyn BH-kokeen. Sertin saa kun hiihdettävä matka on vähintään 10 km ja aika jonka hiihdät on oltava 10% sisällä voittajan ajasta. Eipä siinä. Paineita kasvattaa ainoastaan tieto Suomen kovasta tasosta koirahiihdossa. Kilpahiihtäjiä ja kokeneita konkareita vastaan hiihtäminen on aina kova pala pureksittavaksi. Mitä tekee Heidi? Soittaa Saralle ja ylipuhuu tämän naurettavan helpolla mukaan! Sitten Accalle oli saatava oikeasti osaava hiihtäjä, sillä A-naisissa ei parane ilman hiihtotaitoa edes lähteä yrittämään. Laitoin viestiä Holmströmin Nooralle, joka suureksi ilokseni suostui hyppäämään kelkkaan mukaan näihin sertikisoihin. Hienoa!

Matkaan lähdettiin perjantaina 8.2. puolilta päivin. Matka taittui yllättävän rattoisasti aina Jyväskylään saakka ensimmäiselle pysähdykselle. Koirien juotto ja pissatus luontui jo rutiinilla ja matka jatkui. En edes muista mikä sen seuraavan kylän nimi oli missä pysähdyttiin toistamaan tämä, mutta nyt pitkä matka alkoi jo tuntua takamuksessa, sekä polvissa. Ajokeli oli ollut huono kähes kojo matkan ja tästä se vasta huononikin Saran siirtyessä rattiin. Taivaalta tuli kunnon rättejä niskaan. Kanssa autoilijat sekoilivat jarrujensa kanssa vähän väliä. Yllättäen vastaan tuleva rekka vilkutti pitkiä. Tajusin heti, että siellä on varmaan joku elukka, mistä kuorma-auto varoitteli. Tihrusteltiin siinä, että mikä tuolla himmeesti vilkkuu. Ei se mikään elukka ollut vaan ikuvanha pappa se siellä huojui tien laidassa paikoillaan pieni tuikku otsallaan. Kyllä hämmästeltiin, että mitä se siellä keskellä korpee seistä törrötti. Iissä soitin Ninalle, joka ystävällisesti oli laittanut meille matkailuvaunun lämpimäksi ja kotoisaksi. Iso kiitos Ninalle ja Jormalle meidän majoittamisesta ja ruokahuollosta, sekä suksien laitosta. Ilta venyi lähes puolille öin, kun painuimme maaten.

📸 Mari Moisala

Ensimmäisenä kilpailussa lähtöviivalle asettuivat Noora ja Acca. Olin yrittänyt parhaani mukaan ohjeistaa Nooraa Accan tavoista, sekä kertoa kaiken oleellisen mitä kerrottavissa oli, liittyen Accaan. Loppu olisi heistä kiinni. Minua jännitti varmaan enemmän, kuin Nooraa. Lähtömerkki annettiin ja sinne lähtivät. Seuraavaksi oli lähdettävä verkkaamaan Hexa ja Amok. Meidän lähtöihin oli puolisen tuntia aikaa. Siinä jännityksessä ja kaiken häseltämisen keskellä se vessahätä iskee aina pahimpaan paikkaan. Juuri kun Acca oli tulossa maaliin, minä könkkäsin jalat ristissä vessaa kohti. Nina huusi että ”Acca tulee, tule pian”, mutta hätä oli nyt melkein housussa ja huikkasin takasin, ettei nyt pysty. Todella noloa, mutta onneksi Nina meni ottaa Accan vastaan.

📸 Mari Moisala

Huono koiranomistaja leima otsassa ja siitä huono omatunto rinnassa painelin vessan kautta nopeaan ottamaan Saran kanssa koiria autolta. Nyt olisi meidän vuoro. Sara starttaisi B-naisissa ensimmäisenä ja minä lähtisin Hexan kanssa perään. Hexa oli tulta ja tappuraa jälleen minun roikottaessa sitä pannasta, etten olisi itse nurin. Kilpailun järjestävän seuran OPKY.n Anniina riensi avuksi huomatessaan minun rimpuilevan tuon otuksen kanssa. Jorma tuli auttamaan Saran lähtöviivalle ja sinne hävisivät Sara ja Amok.

📸 Mari Moisala

📸 Mari Moisala

Minutti hävisi jonnekkin. Kaikki kauhut tulvi mieleen mitä kaikkea voi mennä pieleen. Miten voin ryssiä koko homman kaatuilemalla ja miten sitten jos saadaan joku kiinni häntäpään lähtijöistä ja ohittaessa tulee ongelmia, tai että entä jos Hexa ei selviäkkään tästä fyysisesti (just…). No myöhästä se tässä vaiheessa oli. Luku laskettiin ja olimme liikkeellä.

📸 Mari Moisala

Se ainoa asia mikä oli mielessä, oli mahdollisimman ehyt ja tasainen suoritus. Emme olleet päässeet kuin n. kolme km kun näköyhteys Saraan löytyi. Milli milliltä otettiin kiinni pitkässä takaa-ajossa. Aina kun pääsimme ns. iskuetäisyydelle Amok pyrähti karkuun ja taas jahdattiin. Kierrokselle tullessa olimme muutaman kymmenen metriä Amokin takana. Molemmat koirat olivat maalialueella hieman ihmeissään, että minne tässä nyt ollaan menossa, mutta hyvin jatkoivat uudelle lenkille. Sitten tuli paikka. N. 7km kohdalla pistin kaiken peliin ja Sara luonnollisesti antoi oppikirja tyylisesti tilaa ohittaa. Seuraava ongelma olikin saada Hexa irtoamaan oman lauman nartusta. Meni kyllä edellä nätisti, mutta Amok hööki takana. Kovana kirittäjänä Amokilla ei ollut pienintäkään aikomusta myöskään luovuttaa paikkaansa. Hiihdin ja kannustin räkä poskella poikaa etenemään vain. Pari kilsaa kuljettiin perätysten, mutta sitten huomasimme edellä sarjamme perään lähteneen viimeisen osallistujan sakemannin kanssa. Heti vilkaisin, että pallithan sillä. Toivottavasti uros ei välitä meistä. Katsoin mitä vauhtia saavutimme hitaasti etenevää koirakkoa. Toivoin että he pääsisivät viimeisen sillan yli, mikä oli n. kilsa ennen maalia, mitta toisin kävi. Ennen siltaa tulee loiva nousu, jonka päällä tulee suoraan ysikympin kulma ja tiukka nyppy siitä sillan päälle. Heillä vauhti tyssäs jo siihen loivaan nousuun ja parkasin, että nyt tullaan ohi. Onneksi ohjaaja veti koiran siinä kapeassa kulmakohdassa ulkonurkkaan ja pääsimme pujahtaa sisäkurvista moitteettomasti ohi. Tämä tuli hyvään saumaan, sillä Hexa unohti totaalisesti sen että Amok tuli takana. Sitten mentiin ja lujaa.

📸 Mari Moisala

📸 Mari Moisala

Maalisuoraa edeltävät viimeiset kurvit tuntuivat niin hyviltä, vaikka keho huusi hoosiannaa. Kohta olisi ohi. Koirat olivat lähdössä totutulle reitille kolmannelle kierrokselle vielä, mutta viime tinkaan ohjautuivat uudelle uralle. Maalissa! Hetken perään Sara tuli myös ja molemmat olimme kyllä todella onnellisia. Lähinnä siitä, että olimme hengissä.

📸 Jonna Lipponen

Tulokset oivatkin sitten se isompi yllätys. Koko kolmikko nappasi sertit ja Acca, sekä Hexa molemmat pääsivät vielä jakkarallekkin hopeaplakaattia noutamaan.

Iso kiitos Oulun Palveluskoirayhdistykselle kilpailun järjestämisestä ja sen läpiviennistä todella ammattimaisella otteella!

Kotimatka oli pitkä ja poikkeuksellisen hiljainen. Takki oli tyhjä, ja olo väsynyt. Ajokeli näytti taas parhaat puolensa tihkusateen muuttuessa lumiräteiksi, vaan eipä enään jaksanut sekään haitata. Me päästiin kaikki maaliin!