No niin… Noh… Näillä sanoilla on hyvä aloitta jälleen yksi Via Dolorosa vetohiihdon parissa. Monet suunnitelmat reissun osalta meni uusiksi, kuten suunniteltu Suomen Dobermanniyhdistyksen viestijoukkue ja hotelli majoitus. Kumpikaan ei toteutunut. Sen sijaan liittouduin Keski-Suomen palveluskoirayhdistyksen joukkueeseen, sillä heiltä puuttui joukkueesta yksi ja minulta puolestaan kaksi. Onneksi olimme tuttuja kaikki.

Lindan kanssa majoitumme mukavaaan mökkiin n. 10 km päähän kisapaikalta. Ensitöikseen laiteettiin sauna tulille. Sitten ihmeteltiin kovasti miksi lämmintä vettä ei tullut. Löysin lämminvesivaraajan, mutta en nähnyt siinä mitään mihin olisin voinut vaikuttaa. Viisaina naisina jätettiin saunaan seuraavalle kerralle useita pesuvateja vesineen.

Huonosti nukutun yön jälkeen painelimme pirteinä kisapaikalle. Siitä se rumba taas alkoi. Ilmoittautuminen ja numerolappujen haku, viestijoukkueen ilmoittaminen, koirien pissatus, koirien tarkastus, tuomarin puhe ja rataselostus. Kohta se olisi taas menoa. Minä starttasin Hexalla yksilöosuudelle ja Noora lähti Amokilla meidän perään. Siinä naureskelimme että kuinka on jälleen käynnyt niin että koirani starttaavat aivan peräkanaa, mutta onneksi nyt sentään Hexa lähti edelle.

Jännitti. Sarjamme oli todella kovatasoinen. Täällä ei mikään tule ilmatteiksi, vaan hiihtää täytyy ja kovaa. Edellemme starttasi Mäkisen Anu, hiihtäjä vailla vertaa ja se rauhoitti ainakin minua, emme tule häntä kiinni saamaan, joten rauhakseen saan mennä.

Rata oli tuttu minulle entuudestaan. Kolme vuotta sitten teloin itseni usean kaatumisen jälkeen pahasti osallistuttuani viestiin, mikä päättyi maaliin tulon jälkeen ambulanssin paareille. Nyt pitäisi vähän parempaan pystyä. Sitten se alkoi. Hexa syöksyi radalle kuin tykin suusta. Samaan aikaan sieltä kaarsi A-mies seisojalla meidän edelle ja saimme suoraan alkuun jäniksen (emme olisi kyllä tarvinneet). Jo kierroksen juossut seisoja oli väsyneempi kun minun tuore Adonis Hercules ja siinä saavutettiin seisojaa varmasti. Yritin hieman himmaillakin ettei mentäisi niin aikaseen vielä ohi. Sitten se iski. Hitto nyt ollaan hiihtää Suomen mestaruutta! Ei me voida koko kierrosta perässä roikkua, ohi on mentävä. Katsoin paikan missä oli leveetä. Matkaa oli taitettu vasta kilometrin verran. Rata kaartoi loivasti oikealle, sitten vasemmalle. Nostin sauvani väliin varmuudeksi. Seisoja oli sisäkurvissa kaatamassa vasemmalle ja Hexa myös lähti puskemaan kohti sisäkurvia luonnollisesti. Siinä sitten koira osuikin vähän sauvaan ja hieman horjahdin siten, että sauva tökkäsi sinne eteen maahan ja toinen pää iskeytyi suoraan rintaluuhuni! Siinä pääsi voimakas ”Ai Saatana!”. Sauva katkesi tämän seurauksena.

Hexa teki nätin ohituksen ja jatkoimme matkaa. Tulimme siltasolmu kohtaan, missä mennään ensin sillan yli suolle tekemään parin kilometrin lenkki ja palataan saman sillan alitse kohti maalia. Me menimme sillan yli josta avautuu todella pitkä suora. Näin etäällä hiihtäjiä, mitkä näyttivät tulevan vastaan ja hämmennyin. Olinko nyt mennytkin väärin ja olin vastaan tulevien kaistalla? Hemmetti. Pysähdyin ja käänsin koirankin ympäri. Sitten se takana tullut seisojamies ohitti meidät ja jatkoi matkaansa. Hämilläni siinä vielä hetken toljotin ja tajusin, että perkule kun oltiinkin menossa oikeaan suuntaan! Yksi sauva kädessä ja puolikas toisessa lähdimme Hexan kanssa hiihtämään suoraa eteenpäin. Ensimmäiset pikku nousut tuntuivat vuorilta ilman sauvoja. Vauhti lähes pysähtyi ja Hexa oli kovilla repiessään hartiavoimin minua ylös ilman apuja. Ken ei usko, voi kokeilla itse ylämäki hiihtoa ilman sauvoja/yhdellä sauvalla. Muutama isompi nyppylä oli jo epäreiluutta koiraa kohtaan. Sitkeästi Hexa jatkoi. Mietin päässäni että mitä hemmettiä teen. Toinen kierros olisi vielä jäljellä ja koirani näytti olevan aivan puhki. Teki mieli keskeyttää. Kirosin päässäni kuin merirosvolaivan kapteeni konsanaan. Onneksi pysyimme sen saman seisojan imussa koko neljä kilsaa. Maalisuoran auetessa päätin kuitenkin kaartaa uudelle kierrokselle. Ei me luovuttamaan tultu. Vaikka viimeisiksi tultaisi, niin tultaisi ainakin maaliin kokonaisella suorituksella!

Kaartaessani kierroksen ensimmäiselle suoralle meinasin purskahtaa kyyneliin. Ladun varressa oli Laurilan Harri sauvat kourassa ojentamassa niitä minulle! Heitin vanhan sauvani sivuun ja nappasin Harrilta uudet sauvat käsiini. Tämä oli pelastus, sillä nyt näki koirastakin ettei siellä fyysisesti ollut enään paukkuja mennä, mutta kovalla luonteella se jostakin syystä eteni ja nyt minä pystyin auttamaan.

Väsymys konkretisoitui, kun juuri ennen sitä alun pahinta ylämäkeä Noora huikkasi takaata että tulevat Amokin kanssa ohi! Himmasin hieman ja asetuin vasemmalle. Mäki kaartaa jyrkästi oikealle heti nousun pohjalta, joten he pääsisivät suoraan nousulle sisäkurviin. Amok ei korvaakaan lotkauttanut minun suuntaan! Ei pirulainen minkään näköistä elettä koko meidän olemassa oloa kohtaan. Sinne paukkasi Nooran kanssa mäkeen niin että perävalot vaan vilkkui! Siinä on koira joka tekee yhteistyötä ohjaajalleen, kun ohjaaja on samalla taajuudella koiran kanssa; halu voittoon, yhdessä. Noora ja Amok hävisivät hurjaa vauhtia näkyvistä. Hexa ei jaksanut edes oman lauman jäsenen perään innostua, se oli aivan puhki. Kannustin poikaa minkä pystyin ja hiihdin minkä osasin ja jaksoin. Joka mäen juurelta Hexa nopeasti vilkaisi minua ja vaihtoi raville, aivan kuin se olisi sanonut, että ”älä ole vihanen, minä en jaksa, mutta menen kyllä”. Ei siinä voi olla muuta kuin ylpeä koirasta. Mäen päältä aina nosi laukan ja pyrki pitämään suorilla tahtia yllä. Voimaa vain ei ollut jäljellä. Siltasolmun jälkeen paluumatkalla saimme viimeisille kilometreille vetoapuja eräästä miehestä, sekä Lindasta ja Demonista. Nyt Hexa jo yritti paremmin pysyä possujunassa mukana. Viimeiset vauhdikkaat mäet alas ja ylös ja sitten alkoikin lopun pitkä loiva nousu kohti maalisuoralle laskeutumista. Tähän loivaan nousuun Hexa yllättäen heräsi ja alkoi nostamaan tehoja, että tempoa! Sukka suorana ohitettiin molemmat koirakot siitä ja alkoi loppukiri. Linda paukkasi meidän imuun ja sakemanni jäi mäkeen. Siinä meinas Hexa lähteä jo kolmannellekin kierrokselle muistikuvansa mukaan. Hieman jouduin jarruttaa ja ohjata oikeaan suuntaan. Tässä kohtaa Linda nousi rinnalle ja siinä sitten viimeiset metrit kaksi uros dobermannia juoksivat rinta rinnan yli maaliviivan. Selvisimme.

Tuntemukset olivat kyllä jälleen kuin avohoitopotilaalla. Tunsin suunnatonta ylpeyttä koirasta, kiitollisuutta järjestäjän nopeasta toiminnasta kuuluttaa stadionilla tilanteestani, jonka ansiosta sain sauvat uudelle kierrokselle, syyllisyyttä siitä että pistin Hexan jälleen kerran paikkaan, mistä ei voi selviytyä voittajana, vaan vain hengissä, ärsytystä sauvan vuoksi ja pettymystä itseäni kohtaan. Tulosten tullessa en ollut pettynyt. Olimme kilpailun viimeisiä, mutta mielessäni tuo koira oli voittaja.

Leuat loksahti levälleen tosin Nooran ja Amokin suorituksesta. Amok oli juuri voittanut SM pronssia todella, todella kovassa seurassa! Ja tuosta koirasta mulle joitain viikkoja sitten sanottiin että se on kyvytön tekemään yhteistyötä vieraan kanssa. Mitenkäs nyt suu pannaan!!! Täysin vieraan kanssa SM pronssia! Minä tunnen koirani ja tiedän sen tekevän juurikin yhteistyötä, mikäli kuski on sen arvoinen ja antaa yhtä lailla kaikkensa peliin. Nyt olivat molemmat samalla aaltopituudella ja lopputulos oli mieletön.

Mökille päästyämme söimme varmaan tunnin yhtäsoittoon ja laitoimme saunan tulille. Sitten Linda kävi pällistelemässä sitä lämminvesivaraajaa. Töpseli ei ollut seinässä! Kylläpäs naurettiin tällekin. Saimme lämmintä vettä ja koska olimme unohtaneet ne vesisaavit saunaan sen lämmetessä aina 120 asteiseksi, oli vadit muuttuneet todella kuumiksi saunan lauteilla. Ei niihin voinut koskea!

Menimme aikaisin nukkumaan koko porukka ja tällä kertaa nukuimme erittäin hyvin. Niin hyvin, että aamulla heräsin tunti ennen kellon soittoa pirteänä kuin peipponen. Muutkin nousivat ylös samalla. Aamu käynnistyi verkkaiseen tahtiin. Koirien juotot, tavaroiden pakkaukset ja mökin siivous olivat valmiina alta aika yksikön. Kisapaikalle saavuimme hyvissä ajoin. Pääsi lenkittää koiria pitemmän kaavan mukaan. Tänään oli koitokset viestillä. Massastartin suorittaisivat Noora ja Vadelma, seuraavalle taipaleelle lähtisivät Linda ja Demoni ja ankkuriosuudelle minä ja Amok. Olin alkuun ajatellut starttaa viestille Hexalla, mutta eilisen kova rypistys ja viestillä mahdolliset sumpputilanteet saivat minut vaihtamaan koiran edellisenä iltana. Nyt tarvittiin luotto koiraa tiukkaan kisaan, jolla voi huoletta pujotella muitten ohi ja joka takuu varmasti pistää parastaan!

Menin auttamaan Nooraa lähtöön. Hieman jännitti taas. Rivissä oli seitsemän koirakkoa odottamassa lähtölipun heilautusta. Viestin yhteislähdössä tulee hiihtää ensimmäiset 50 m koiraa vasemmalla puolella vajaasta kiinni pitäen pertsan uraa pitkin, vauhdittaen toisen puolen sauvaa apunaan käyttäen. Tämän jälkeen koirat päästetään pitkälle narulle ja hiihtäjä saa aloittaa vapaan hiihtotyylin. Noora ja Vadelma ampaisivat komeasti keskipaikkeilta keulille. Minä juoksin autolleni ottamaan Amok verkalle. Minulla olisi aikaa parisenkymmentä minuuttia ennen kuin Linda tulee vaihtoon. Mennä viipotin monoilla Amokin perässä minkä uskalsin. Amok oli menossa jo. Koitin rauhoittaa hänen ylhäisyytensä mieltä, ettei purkaisi turhaa energiaa. Aloin hiljalleen valua kohti vaihtoaluetta. Meillä kun ei ollut avustajia, olimme varanneet järjestäjän puolesta meille vapaa ehtoisen avustamaan vaihdoissa. Nopeasti mies meidät bongasi kun virittelin suksia jalkaan ja otti Amokista otteen. Muutama koirakko oli tulossa vaihtoon, ei vielä ollut meidän vuoro kuitenkaan. Joukkueita oli lähetetty taipaleelle rivistä kolmen minuutin välein ja tulijat olivat aikaisemmasta aallosta. Sitten viivalle meni nainen labratorinnoutajan kanssa. Hänen vaihtajansa lähestyi maalia. Kun lapukka lähti taipaleelle kuulutus kertoi, että Linda oli tulossa. Ja lujaa tulikin! Painuimme Amokin kanssa viivalle ja Linda hiihti suorittamaan vaihdon. Amok lähti kuin villi eläin häkistä ladulle. Labbis otettiin kiinni siinä ekassa isossa mäessä ja mäen päältä lähdimme heti hakemaan ohitus paikkaa. Amok ohjautui vasemmalle labbiksen jäädessä oikeaan reunaan. Juuri rinnalla ollessamme Labbis käännähtikin meitä päin ja näykkäsi ilmaan. Onneksi tilaa meidän välissä oli riittävästi ja labbiksen ohjaaja reagoi nopeasti koiransa käytökseen. Onneksi vaihdoin koiran! Amokilla karvakaan ei värähtänyt toisen koirakon suuntaan. Hän oli töissä nyt ja mikään ei silloin häntä häirinnyt. Suunta on yksi ja se on eteen päin. Todellakin, sillä suoran päässä oli todella tiukka neulansilmä mutka mikä kääntyy suoraan alamäkeen. Lämpö oli sohjonnut ladun pintaa ja mutkaan kaikki meitä ennen jarruttaneet, olivat auranneet siihen pienen vallin. Yritin aurata olemassa olevien jälkien mukaisesti, vaan siinä yrittäessäni suoristaa suksia, suksi jäikin valliin ja lennähdin takamukselleni. Liu’uin pyllymäkeä Amokin perässä. Pari kertaa yritin nousta, mutta sukset luikahtivat alta pois. Pakko pyytää koiraa pysähtymään. Nopea stoppi ja matka jatkui pystyssä. Otimme nopeasti eroa labbikseen. Hetken kuluttua tuli jo toinen ohitettava. Konkarina Amok kaarsi nätisti ohi. Siltasolmun yli ja suolle. Pitkä suora sai minut lumisokeaksi aukealla alueella. Koira onneksi näki minne oli menossa. Päästyäni suoran loppuun kuulin jäätävän karjaisun, mikä kuulosti kuin se olisi ollut aivan muutaman metrin selkäni takana. Siellä tuli joku jostakin ohi melko raivokkailla käskyillä. Amok kiristi tahtia, hitto myö aleta jalkoihin jäämään!

Todellisuudessa kukaan ei ollut lähellä meitä. Ääni suolla vain oli kantautunut tehokkaasti. Suolta palatessamme bongasin vielä etäällä sillan jälkeen tulevassa nousussa jonkun hiihtäjän. Amok haistoi myös edellä menijän ja hieman hän nosti tempoa. Tiesin, ettei matka riitä kiinni saaman, mutta loppukiriin kyllä auttoi. Viimeiset kurvit laskut ja nousut ja maalisuoran avautui. Nyt lykittiin loputkin mehut ladulle ja maalissa jäimme makaamaan vierekkäin hetkeksi. Kerroin kuinka hyvä ja upea koira Amok olikaan. Halasin ja paijjasin. Kiitin runsaasti. Koko taival oli tuntunut alusta loppuun täydelliseltä, saumattomalta yhteistyöltä jossa ei ollut vain koira ja hiihtäjä, vaan yksi yhtenäinen mieli. Tämä oli se tunne, jonka toivoisi omaavan joka kerta radalla, kun numerolappu on rintaan kiinnitettynä.

Tulokset tulivat nopeasti. Joukkueemme oli voittanut SUOMEN MESTARUUS KULTAA! Tähän on hyvä kausi päättää kaiken talvella kokemamme jälkeen, kultamitalliin Amokin kanssa. Vihdoin se kirkkain tuli ja tästä iso kiitos kuuluu Nooralle ja Lindalle. Kiitos huippu muijjat huikeasta tiimistä!

Suuret kiitokset kuuluvat myös yhteistyökumppaneillemme

@murrenmurkina

@murren_murkina

@petbroswellness

@petbros

@lovepaws

@flyingdogsuomi

@zerodc

#murrenmurkina #teammurrenmurkina #flyingdogsuomi #zerodc #natureapetfoods #murren_murkina #lovepaws #petbros #petbroswellness