Venäjä.. Tämä on eittämättä kaikista hard corein trippi ikinä, mitä olen tehnyt. Koko viikon ennen reissua olin ollut kovassa nuhakuumeessa ja keskiviikon viimeistelytreenit olivat tehneet entistä enemmän hallaa jo valmiiksi huonolle kunnolleni. Amok oli myös aloittanut juoksut, mikä näkyi tuulellakäymisenä harjoituksissa. Aika ei ole kullannut muistoja, vaikka nyt jo kuitenkin näkee paljon hyvääkin siinä. Onnellinen olen siitä, että reissua ei tarvinnut yksin tehdä ja sain matkaseurakseni nelosvaljakkoa ajavan Karjalaisen Aarnen. Ilman Aarnea olisi tullut laiha matka. Onnellinen olen myös siitä, miten paljon sain apuja reissuvalmisteluissa koti Suomessa tutuilta ja tuntemattomilta ja kuinka hyvä sporttihenki Venäjällä oli. nyt matka blogivuodatukseen voi alkaa…

Lähdin perjantaina 2.6.2017 matkaan aamusella. kerrankin kiirettä ei ollut. Olimme sopineet treffit Aarnen kanssa Vaalimaalle puolilta päivin ja olin jopa aikaisessa liikkeellä. Vegetuki piti matkaseuraa puhelimen välityksellä ja matka taittui nonstoppina kevyesti. Vaalimaan teppanalla Aarne myös aikasessa olikin vastassa. Kävimme pienen paniikki-nauru-keskustelun rajanylityksestä, pissatimme koiria ja valmistauduimme henkisesti. Kävin vaihtamassa vielä euroja paikalliseen valuuttaan ja suuntasimme rajalle. suomen puolen rajanylitys oli mukava, nopea ja kivuton. siinä sitten ajellessa tarkastuspisteiden väliä olin jo toiveikas, että näinhän tää sujuukin. Ei, toivominen kielletty! Venäjän tarkastuspiste avautui eteemme kalman vihertävässä sävytyksessään. Odottelimme kiltisti vuoroamme sekameteliltä vaikuttavissa autojonoissa, joista vihreän valon syttyessä (riippumatta jonosta) alkoivat autot kilpaa ajaa kyseistä valoa päin, ennen kuin se muuttui punaiseksi. Kotvan kuluttua teimme saman ja selvisimme perättäin puomien sisään tarkastuspisteelle. Pisteellä kierteli miliisit ja ihmiset juoksivat eri luukuilla, joita oli sijoiteltu sikin sokin pitkin tarkastusasemaa. Siinä päitämme raavimme ja selvitimme mille luukulle pitää mennä ja mitä milläkin luukulla tulee esittää. Ensin passin tarkistusluukku. Tällä luukulla tuli olla joku pieni outo lappunen mukanan täytettynä, mitä luonnollisesti kummallakaan ei ollut edes tietona. Apuja saimme rajaa ylittäneiltä konkareilta, että lappu luukulta ja miten venäjän kielinen lippu täytetään. Uudelleen jonoon ja passi ja lappu sisään. Tästä selvittyämme pyörimme jälleen outoina, että mille luukulle seuraavaksi. Luukku oli toisella puolella tarkastusasemaa ja siellä tuli olla auton paperit mukana. Jälleen saimme tiedon, että tulee olla myös taas kerran lisää lappuja, joita toki saa luukulta, täytettynä kaksi kappaletta. Ohjeet lapun täyttämiseen löytyisi kolmannen kopin takaa seinältä. ja kaikki Venäjäksi! Eihän tätä kieltä kukaan ymmärrä, kun kirjaimetkaan ei oo oikeita kirjaimia, vaan jotain koukeroita! Jälleen saimme apua toiselta suomalaiselta rajan ylittäjältä, joka antoi oman vanhan lappunsa meille malliksi, että samoin kun teette. No me piirtelimme numeroita ja kirjaimia lappuihin ja työnsimme ne auton papereitten kanssa toisesta luukusta sisään jonotettuamme ensin joka paikassa liian pitkään. Olin laittanut rasteja vääriin ruutuihin ja henkilö siellä kopissa viittoi, että uudet laput pitää täyttää. Sama uudestaan ja nyt natsasi. Aarne oli jo onnistunut ennen minua lappurumbassa ja hänen autoaan tarkastettiin. Sitten se iski, epäonni hällekkin. Koiria oli neljä sallitun ehkä kahden sijaan. Suomessa olimme sanneet kuulla niin monia eri versioita sallitusta koiramäärästä, ettei pirukaan perässä pysyisi. Neljä kuitenkin uskoimme että olisi ollut oikea määrä, kun kutsu kilpailuun oli olemassa. Eipä käynnyt ei. Aarne ohjattiin sivuun odottamaan jatkotoimenpiteitä ja minä hikosin tuskissani odottaessani autoni tarkastusta. Miliisi saapui luokseni. ”Open.” viittelöi autoni taka tilaa. Minä kiltisti avastin. Amok siellä unisena nosti päätään. ”only van?” kysyi koppalakkinen miliisi. Jees, vastattuani hän viittelöi puominnostajalle avaamaan tulliportin minulle. Olin ihmeissäni, sekö oli siinä? Minun oli jätettävä matkaseurani tulliin ja ajettava toiselle puolelle rajaa. Vielä oli yksi passipiste ennen venäjän maaperää ja se meni heittämällä läpi. Rajan takana heti oli pieni kauppa. Ajoin sen pihaan odottelemaan josko se Aarne sieltä joskus pääsee. Kahden tunnin päästä näin Latotimpurin pakettiauton ja olin niin helpottunut. Matkamme sai jatkua.

Ajoimme kohti Pietaria ja siinä ajossa huomasimme, ettei kummallakaan ollut toimivaa kartaa/navigaattoria ajaa Venäjällä. Ensimmäinen Venäjä-neitsyen virhe, jonka varmasti seuraavalla kerralla muistaa – lataa paikalliset kartat kotona Suomessa ennen matkaa! Pysähdyimme huoltoasemalle tätä setvimään. Minun navigaattoriin oli ainoastaan tehty karttapäivitys ennen reissua, mutta Venäjä ei näihin päivityksiin kuulu, joten se näytti ainoastaan yhden ainoan tien Vaalimaan ja Pietarin välissä ja sitäkin ajoimme välillä kymmennen kilsaa sivussa. Kävin kyselemässä huoltoaseman kaupasta, onko heillä koiran ruokaa. Eiväthän he mitään ymmärrä, mutta osasivat sentään ohjata kahviautomaatille. Amokin syöttö lähestyi ja minulla ei ollut mukana koiranruokaa, koska sen vieminen Neuvostoliittoon on kielletty. Noh, yritimme lataa minun puihelimeeni kartaa, jonka latautuminen yllättäen keskeytyi: datasaldorajani oli ylittynyt. Nyt minulla ei ollut myöskään nettiä. Matka jatkui minun ajaessa edellä. Yllättäen Aarne kaahasi ohitseni. Viitisen kilsaa ajettuamme hän teki U-käännöksen ja lähti ajamaan takaisin päin, minä perässä. Hänen here we go sovelluksensa oli alkanut yllätyäen toimimaan ja näytti kisapaikan osoitetta. Käännyimme motarilta pienelle sivutielle. Herranjumala mitä kinttupolkua! Huonokuntoisempaa ja röykkyisempää tietä saa hakea. Pelotti että auto hajoaa! Reitillä oli kuitenkin kylttejä joissa oli koiran kuva, joten oikealla tiellä olimme. Perille päästyämme tutkimme hieman ympäristöämme ja yritimme löytää ihmisen, joka mahdollisesti osaisi englantia. Löysimmekin kisaorganisoijan ja aloimme kyselemään häneltä reitti ohjeita hotellille ja ruokakauppaan. Ohjeet olivat todella epäselvät. Niitä piirrettiin tikulla hiekkaan, eikä me tuon taivaallista ymmärretty. Venäjän tieliikenne ja katuverkosto on kuitenkin melko poikkeavaa mihin olemme tottuneet, mutta lähdimme matkaan. Yritimme katsella ympärillemme.niitä maamerkkejä joita natkalla olisi pitänyt olla. Emme mitään nähneet. Pian huomasimme olevamme Pietarin reunalla. Pysähdyimme jälleen huoltoasemalle kyselemään. Turhaan. Kukaan ei ymmärrä englantia, joten omillamme oltiin. Olimme ajaneet motarilla erään kauppakeskuksen ohi. Siellä nyt varmaan olisi ruokaa, kunhan vain löytäisimme sinne. Lähdimme Aarnen johdolla ajamaan kohti kauppakeskusta. Liittymä jossa keskus sijaitsi, oli helvetillinen ja tietenkin ensimmäinen valinta ei osunut oikeaan. Pieni pietarikierros ja uutta vauhtia hakemaan. Seuraava natsasi. Pääsimme kauppakeskukseen joka olitulisi valtava. Jokapuolelka erikoisliikkeitä, ikeaa, ruokakojuja, elektroniikkaa. Silmiin ei osunut ruokakauppaa. Kyselimme jälleen mustä semmoisen vousi löytää. Ihmiset osoittelivat pikaruokaloita ja yritimme selittää, että oikeaa ruojakauppaa olimme vailla. Aikamme kyseltyämme löysimme suyren tavaratalon ja sinne painuimme. Itselleen ja Amokille löytyi evästä ha nytkiinni takaisin autoille. Kello läheni kymnentä illalla ja koirien syötöt olivat myöhässä. Siinä parkkipaikalla sitten purimme koiramme ulkoruokintaan. Kyllä sitä ihmeteltiin. Me pohdimme mistä me sen hotellin löytäisimme. Matkasimme takaisin ja päätimme vielä kerran etsiä hotellia. Turhaan. Aarnen navi näytti ainoastaan tallennetut kohteet, johon oli ainoastaan tallennettu kisapaikka, eikä omastani ollut mitään hyötyä. Kisapaikalle siis. Parkkeerasimme autot ja asetuimme majaksi. Enään ei auttanut kuin tyytyä automajoitukseen. Hoidin Amokin ja tein autoon itselleni punkan. Aarnella oli lainata minulle patjakin.

Yö oli kylmä. Pakkasen puolella oli elohopea käynnyt ja sen tunsi ytimissä. Amok oli nukkunut yön vieressäni viltin alla. Kohmeessa tuntui koirakin olevan. Tapasimme venäläisseurueen. Heidän leirinsä oli meidän vieressä. Mukavaa porukkaa kertakaikkiaan. Kestitsivät meidät kahvein ja kroisantein. Turistuamme niitä näitä palasimme suunnittelemaan omia illan ajojamme. Sää oli todella vaihteleva. Vettä ja räntää, aurinkoa ja tuulta. Lähdimme lenkittää koiria radalle, jotta olisi tuttu sitten startissa. Aarne otti oman johtajansa ja minä Amokin. Ei pitkälle päästy, kun tajusimme että tulee mielenkiintoinen ajo. Rata oli koukeroinen, mäet pystyjyrkkiä seiniä ylös alas, mutkat tiukkoja ja vaarallisia, eikä pohja todellakaan ollut tasainen. Juurakkoa ja röykkyistä metsänpohjaa oli luvassa. Rata oli kapea, joten ohitukset olisivat vaikeita, niissä mentäisi nuollen ohi. Näkyvyys oli huono koukeroissen radan vuoksi ja kuusien oksat kallistuivat radan ylle. Tässä vaiheessa vielä vähän nauratti. Se hymy tulisi hyytymään. Viimein tuli mutka josta avautui kisan viimeinen 800 metriä. Leuat tippui auki. Edessä avautui hiekkadyynit. Pehmeintä ja upottavinta santahiekkaa ikinä, kuin rata ei muuten tähän mennessä olisi riittävän raskas, oli loppuun säästetty paras. Sieltä dyynien laelta katselimme, että helvetti soikoon pystseinää alas ja pystyseinää ylös. Pitkiä mäkiä ja tosissaan semmoista juoksuhiekkaa että itketti. Vein Amokin autoon, Aarne vaihtoi koiransa toiseen ja lähti uudelle kävelylle. Minä nappasin pyörän alleni ja lähdin polkemaan rataa läpi. Pitäähän se nyt saada pieni tuntuma, missä voi mennä ja miten lujaa ja missä jarruttaa. Hengittäminen oli vaikeaa. Keuhkoihin hieman sattui ja kaikki happea vaativat mäet olivat hirveitä jo yksin mennä. Kamala rata jo ilman koiraa, mutta dyyneille päästyäni tuli henkiset köntsät housuun. Dyynien laella oli vaarasta varoittavan keltaisen kolmion kohdalla kolme keltaista kolmiota, eikä kyllä olleet kolmioiden määrässä liioiteleet. Katsoin alas ja lähdin polkemaan. Kokeilin kevyesti jarruttaa. Ei! Heti lähtee pehmeä hiekka liirtoon alta ja pyörä kääntymään linkkuun. Täysiä on mentävä, jotta suorassa pysyy. Ekan hieman lyhyemmän ylämäen, joka jatkui suoraan kuilun pohjalta, pääsin vielä vauhdin ansiosta ylös asti. Seuraava kuilun pohja oli pitempi ja vaikuti vauhtiin yllättäen laskevasti, joten tätä seuraavassa hiekkaesteessä, jouduim hyppäämään jo mäen alkumetreillä pois kyydistä ja taluttaa ylös. Ei noin pehmeessä voi edetä. Selviydyin varikolle ja hoidin Amokin viimesen juoton. Vegetuki hoitui lyhyillä puheluilla tekstareilla, sillä nettiä ei ollut ja puhelut olivat kalliita. emme tienneet mistään mitään, sillä tapahtuman päivitykset tuli nettiin ja paikan päällä ne ilmoitettin vain venäjäksi. Lähdimme kuitenkin ilmottautumaan, koska sen tiedon olimme kerenneet jo saamaan että kahdelta alkaa.

Taas oli telttaa ja väkee kun pipoo ja joka teltalla helvetilliset jonot. Siinä mietittiin että mihin jonoon taas täytyy mennä ja mitä pitää milläkin teltalla olla mukana. Englantia puhuva venäläinen varikkotuttavamme onneksi sattui samaan hetkeen paikalle ja selvensi meille tilanteen. Ensin jonotetaan tuohon yhteen tettaan, siitä siirrytään seuraavalle, sitten haetaan koira tuohon kolmannelle, jonka jälkeen kaikki varusteet viedään tarkastettavaksi neljännelle. Jes. Jonottaminen sai alkaa. Kokonaisuudessaan jonotimme yli kaksi tuntia näitä ilmottautumisia, mikä kertoo kilpailun laajuudesta ja osallistuja määrästä melko paljon, eikä tapahtuman henkillökuntamääräkään ei ollut pieni. Kyllä siihen oli varauduttu organisaation osalta, jotta kaikki saadaan aikataulujen puitteissa läpi vietyä. Nyt oli aika sitten valmistautua omaan suoritukseen. Lähtöajat olivat ilmoitustaululla ja tarkastin omani olevan 18.37. Tuntia ennen starttia tarkistin vielä varusteeni ja lähdin polkemaan peppua lämpimäksi. Sitten oli Amokin vuoro ja nyt oli aika mennä viivan tuntumaan. Aarne otti Amokin ja minä pyörän. Siinä sitten lähdön tuntumassa ihmettelin, kun vain miehiä paikalla vielä noin paljon ja naisten startti alkaisi minutin päästä. Naisia taas ei missään. juoksin ilmoitustaululle ja yllätys yllätys! Lähtöajat olivat muuttuneet. meidän startti olisi vasta tunnin päästä 19.32! Kyllä nyt sanon että hieman saattoi kirosanoja putkahdella ulos. Se tunne kun oot prepennut koiran sinne viivalle ja joudut viemään liekeissä olevan kisapedon takaisin autoon hakee vauhtia… Siinä sitten hermoissani lähden uudelleen aloittamaan valmistelut alusta. itse lenkille, koira lenkille pyörä viivalle. Amok oli sen näköinen, että ollaanko me nyt muka oikeesti menossa kun äskenkin käännyttiin pois radalta. Tätä pelkäsinkin, kun tuo juoksuissa on vähän tommonen puolella tekijä, jos ei täysii jaksa. Siinä kerroin kovasti Amokille, että nyt mennään oikeasti ja vasta kun talutin Amokin lähtökujalle edeltävän koirakon perään, urku aukesi! Jes!!! Katsoin tarkkaan edeltävää koirakkoa. Timmi muijja, jolla greysteri edessä. (Ne, jotka eivät tiedä mikä on greysteri, niin tässä pikainfo: vetokoiriksi jalostettuja lintukoiraristeytyksiä, joissa on käytetty vahvoja vinttikoiria (greyhaund) tuomaan lisää nopeutta.) Edeltävät ampaisivat matkaan ja me asetuimme lähtöpaikalle. Tokaisin Amokille ääneen, että nyt saat hommia tehdä että tuo kiinni otetaan. Ja mehän lähdimme sillä asenteella että näköyhteys on saatava. Aarne horjui viivalla Amokin raivotessa. 5, 4, 3, 2, 1, GO!

WhiteNights2017-start

Amok ampaisi matkaan. Minä keskityin. Ensimmäinen tiukka kurvi tuli pari sata metriä lähdöstä, sitten toinen ja kohti ekaa jyrkkää nousua. Happi kulki huonosti ja hapot kiertyivät ennätysvauhdissa jalkoihin. Mäen päältä alkoi pätkä loiva, todella kiemurainen laskuosuus. Amok valitsi hyviä ajolinjoja ja minä väistelin kuusien oksia ja jarruttelin, kun hirvitti. Jälleen tiukka nousu ja mäenlasku jatkui. Kumparelaskun jälkeen tuli todella tiukka 180 astetta kääntyvä shikaani. Jarrua niin perkeleesti! Vapautettuani jarrun polkasin vauhtia ja sain paskahalvauksen polkimen osuessa kiveen. Hitto soikoon kun tärisytti. Edessä avautui pitkä hieman alaspäin viertävä suora joka törmää kaksi osaiseen pystyseinään. Tässä nousussa oli tosiaan ensin jyrkkä, pitkä nousu jota pehmentämässä oli n. 30 m loivaa nousua ja uusi pitkä pystyjyrkkä seinä. Suoralla kiihdyttäessäni näin edellemme startanneen koirakon mäen ensimmäisellä osuudella taluttamassa pyöräänsä ylöspäin. Hänen koira ei vetänyt. Oli hämilläni, mutta kannustin Amokia. Ohitettava oli hyvässä paikassa, sillä nuo mäet ovat kenelle tahansa myrkkyä, joten kun koirallani on motivaatio kuitenkin mennä ohi, niin tämä oli siunaus. Nainen huomasi meidät kyllä, mutta huutelin silti englanniksi että ottaa koiransa lyhyelle, sillä koira oli kääntyny kapealla radalla poikittain meitä vastaan. Nainen alkoikin kerätä narua tiukemmalle ja hyppäsi samalla pyöränsä selkään valmistautumaan ajolähtöön. Hänen koiransa oli selvästi kiihtynyt ja ottanut Amokin tähtäimeen. Ne hetket kun et voi muuta kuin luottaa omaasi, sillä toinen on selkeästi agressiivinen ovat kamalia. Sitä toivoo parasta joka kerta, mutta pelkää pahinta. Juuri kun pääsimme heidän kohdalle, koirat olivat rinnakkain, Amok menossa suoraan ohi, päästää nainen koiransa liinat kaikki täysin pitkäksi ja tapahtuu juuri se jota aina pelkään. Koira hyökkää räkä lentäen hampaat irvessä kohti Amokia. Nanosekunnissa annan Amokille vahvisteeksi eteenmenokäskyn ja huudan suomen kielellä niin että Neuvostoliitto raikaa. ”PIDÄ PERKELE KOIRASI KURISSA, SAATANA!”. Onneksi meillä oli riittävästi vauhtia ja heillä ei yhtään, ei koira päässyt ihoon kiinni. Valjaat ja lapa kerkesivät kuolaantua, mutta Amok oli ehjä! Käännyin vielä katsomaan taakse, etteivät ole huohottamassa niskassa. eivät olleet. Hänen koiransa ei edelleenkään vetänyt mäkeä ylös. Hyvä niin, saimme jatkaa rauhassa. Tiukkoja kurveja, huonoa näkyvyyttä, puuteellisesti aidattuja risteyksiä Näillä mentiin eteenpäin. Kuulin takanani jonkun tulevan. Peräämme lähtenyt venäläinen muikki oli ottanut meidät kiinni. Naisella oli reidet yhtä paksut varmaan kuin mulla vyötärö ja hänen ajama greysteri näytti samalta. Onni onnettomuudessa, vaikka kiinni sai, olimme jo aivan loppu ja edessä oli 800 m dyynejä. Suhahtivat ohi juuri ennen kuin rata kääntyi dyyneille. Ristinmerkkiä rintaan ja sukellus kuiluun. Helvetti soikoon, että pelotti. Dyynien kuilut olivat vaatineet jo monen monta kaatumista ja me ei aiottu kuulua niihin. Vauhtia lisää vaan. ensimmäinen kuilusta nousu meni omalla painollaan ylös asti, sitten tuli toinen. Vauhti hidastui pitkän loivan nousun vuoksi kuilun pohjalla ennen seuraavaan nousua. kannustin kovasti Amokia, että kyllä me selvitään. Tuntui että itseltäkin oli joku suoni poksahtamassa aivoista ja happea ei ollut ainakaan keuhkoissa. Keskellä ylämäkeä, eturengas tyssähti voimakkaasti urautuneessa mäessä kuoppaan. Sain jalan rinnettä vasten kun pyörän koko takapää nousi ilmaan ja heilahti linkkuun sivulle. Siinä sitten keskellä mäkeä fillarin renkaat lähes samaan suuntaan osoittaen jalkani siellä välissä hyppäsin pois kyydistä ja aloin juoksemaan mäkeä ylös Amokille kiljuen että nyt mennään vaan. Heti kun loiveni niin, että Amok pääsisi jatkaa vauhdista raskasta matkaansa, hyppäsin pyörän selkään ja aloin vauhdittamaan minkä kintuistani pystyi. Vielä yksi hieman pienempi lasku ja nousu ennen maalisuoraa.

WhiteNights2017-pitt

Maalissa vihdoin. Eläinlääkäri oli maalissa stetoskoopin kanssa tarkistamassa koirien kuntoa seuraavalle kierrokselle, joka olisi kymmenen tunnin päästä meidän kohdalla. Kisapäällikkö kysyi menikö ajo hyvin ja kerroin hänelle mitä radalla tapahtui ohitettavan koirakon kanssa. kerroin haluavani tehdä protestin asiasta ja päällikkö oli samaa mieltä, aggressiivinen koira ei kuulu vetokisoihin. Noh olimme hengissä ja maalissa. Nyt koiran huoltoon. Hyvät jäähdyttelyt kevyt syöttö ja hyvä juoto palautumisjauhoineen. Oma olo oli aivan kauhea. Koirtin itsekin evästää mitä nyt olin kaupasta saanut matkaan ja kävin hakemassa kahvia kyytipojiksi. Aarnen starttia nyt seuraavaksi odoteltiin ja sitä varten valmistauduttiin. ei aikaakaan kun Aarne tuli leiriimme ja anto mojovan halin. Ihmettelin että mitähän nyt. ”Te ootte kolmantena! vittu kiinni pronssissa!”. En ollut uskoa korviani. milläköhän ihmeellä tämä oli päässyt tapahtumaan. Menkkanen koira ja flunssanen muija, sekä kuoloniskurata. Eikä mitään kuin leveä hymy korvasta korvaan. Aivan mahtavaa. Siinä sitten ihan päällikkönä istuttiin iltaa ja ihmeteltiin moista. Aarnen vuoro tuli ja olimme saanneet apukäsiä lähtöön nelokkia pitämään. Aarnen ajo kulki, vaikka strömssöössä ne ei hänenkään kilometrit taittuneet. Tulivat maaliin toisena. Meillä oli kyllä henkiset pileet siinä ja päätettiin että sijoitukset pidetään ja viedään mitalit kotio.

Kisaorganisaattori lompsi leiriimme yllättäen. Hänellä oli pari korttia matkassaan ja hän kysyi olisimmeko halukkaita tulemaan kutsuttuina ajajien juhliin. No tottahan toki! Näihin juhliin oli ollut ennakkolipunmyynti ja lipuilla hintaa sen 450 ruplaa. Emme olleet sen takia ilmottautuneet juhliin, kun budjetilla joutuu näitä reissuja persaukisena tekemään. Nyt kuitenkin kutsun siivittämänä painelimme juhlatelttaan. Oli syötävää ja ohjelmaa. Naureskelimme, kun mitään emme ymmärtäneet. osallistuimme hauskoihin kilpailuihin. Yhdessä piti puhaltaa ilmapalloa, en tiedä mikä oli oikea tavoite. Saada pallo puhkeamaan vai mahdollisimman isoksi, niin ettei se puhkea. Sitten oli piirrustuskilpailu. Sokkona tuli piirtää oma unelmien koira. Uskallan väittää että olin oikeasti ainoa, joka ei tässä huijannut. Sitten suosikkini. Meidät jaettiin kolmeen ryhmään kansalaisuuden perusteella. Venäläiset, Valko-Venäläiset ja Suomalaiset. Jokaiselle annettiin jonkun toisen maan kansallislaulun sanat paperille printattuna ja jokaisen ryhmän tuli esittää tämän toisen maan kansallislaulu. Jumanvita sitä naurun määrää kun saimme Valko-Venäläisten laulunsanat kouraamme, eikä tiedetty yhtään mitä siinä sanotaan, kun kirjaimet ei oo oikeita kirjaimia vaan jotain hieroglyfejä ja koukeroita. Me räpättiin jotain paskaa siinä samalla kun Velko-Venäläiset koittivat hyristä laulunsa musiikkia meille! Venäläisillä oli Suomen laulu ja kyllä sekin hauskaa oli. Eivät hekään osaneet muuta kuin nauraa koko paperille ja mongertaa jotain valaitten kiimakutsulta kuulostavaa jolinaa.

18920471_1902068216473627_3126081666640087234_n

Yä oli jo pitkällä ja päätimme poistua juhlista unten maille. Kello oli soimassa viideltä sillä aamun startti oli 7.30 ja itse en pidä kiireessä toimimisesta. Yö oli edellistä kylmempi. Vaikka olin ulkovaatteissa makuupussissa, koira kainalossa ja armejan villahuopa päällä, ei unesta kylmyyden vuoksi kummoista tullut. Herätessäni olo oli aivan paska. Keuhkoihin sattui ihan normaali hengittäminen ja kovasti alkoi yskittää. Kömmin pihalle kakomaan ja yskimään. Verta… Yskän mukana tuli limaan sekoittunutta verta. Olin aivan jäässä, eikä itkukaan kaukana ollut. joka ikinen henkäys oli kuin keuhkoputkeen olisi työnnetty satoja neuloja. Lähdin kahvin hakuun ja koitin syödä. Lenkitin Amokin. Jo pelkästään kävelyllä oleminen koiran kanssa oli silkkaa tuskaa. Koko keho huusi, että nyt tarvii lepoa ja lääkettä ja mahdollisesti lääkäriä, vaan mitäpä tässä. Tänne asti on tultu ja koira on kunnossa, joten ratsaille vaan… istuin koomassa retkituolillani odottamassa että kello tulee puoli seitsemän. Lähdin sitten polkemaan persaustani jälleen lämpimiksi. Ei paljoa lämmittänyt. Huomasin etten pysty polkemaan niin että hengästyisi, jolloin keho lämpenisi, sillä jo perus hengittäminen sattui liikaa. Rullailin kuitenkin ja kitin poljeksia. Huomasin että eturengas kaipasi myös lisää ilmaan. puoli tuntia aikaa, kyllä kerkee pumpata. Palasin autolle, kaivoin pumpun ja aloin lykkimään. SUFFFFF! Eturenkaan venttiili pamahti poikki, minun raivoisasti pumpatessa ja koko rengas tyhjeni. Ei perkele! Huusin ja kirosin, ei mulla mitään varaosia tullut mukaan ja koko sisäkumin vaihtaminen tässä vaiheessa kun omaan starttiin on reilu 20 min aikaa menee melko tiukille. ei hätää, Aarnella oli kuin olikin sisäkumi varalla ja vieläpä oikeata kokoa, mutta kumissa oli liian paksu venttiili. Ei mahtunut läpi vanteen reiästä. Nyt oltiin tosipaikan äärellä alle 20 min aikaa ja koira vielä autossa kylmänä. Venäläiset ryntäsivät apuun. Ainoa englantia puhunut teki nopean tilannekatsauksen ja kysyi renkaan kokoa, 26 vastasin ja hän rykäsi omasta kärrystään eturenkaan ja iski sen minun fillariini. Katsoin vierestä kostuvin silmin, voiko tuollaista sporttihenkeä ollakkaan. Antaa nyt oman kisavälineensä renkaan minulle käyttöön senkin uhalla, että jos sen rikon, ei hän pääse startaamaan omalla vuorollaan. Etupyörästä puuttui nyt täysin jarru. Olisin pelkän takajarrun varassa ja sen olin tarkoituksella säätänyt todella löysäksi. Kiittelin vuolaasti ja sanoin Aarnelle että hoitaa fillarin tsekkauksen loppuun ja tuo sen starttiin, mulla oli vartti aikaa saaha koira radalle.

Itkin juoksuttaessani Amokia. En tälläistä kipua ollut koskaan tuntenut keuhkoissani ja rasituksessa. Välillä pärskäytin verisen limaklöntin pihalle ja jatkoin juoksemista. Amok oli siihen nähden, että juuri on herätetty, niin ihan mukavassa vedossa. Huonot valmistelut siitä huolimatta alla, kun lähtöviivalle pääsimme. Amokin tunnetila oli kuitenkin tulta ja tappuraa. Kyllä tuo koira halusi radalle ja kovaa. Lähtö  tapahtui nopeusjärjestyksessä. Edeltävällä oli eroa meihin parisenkummentä sekunttia ja perässä tulevalla eroa meihin oli kuusi sekunttia. Tiesin ettei hyvä heilu tällä kunnolla, koska takaa tulevalla varmasti on kova nälkä saada meidät kiinni, niin kuin kaikilla muillakin toki on, mutta noin pientä eroa lähdetään yleensä saalistamaan veren maku suussa. Vedän syvään happea. 5, 4, 3, 2, 1, GO!

19059519_1907594822587633_143774755890105254_n

Jo ensimmäiset polkasut lähtöviivalta pakottavat minut takaisin satulaan istumaan. Amok painoi suu vaahdossa eteenpäin, minä matkasin mukana ja koitin vain kannustaa. Juuri muuhun en pystynyt. Eka mäki tuli ja Amok selvitti sen, mutta tässä vaiheessa Amok oli tajunnut että tekee töitä yksin. Tuo on sen verta fiksu koira, vaikka hän kova ja motivoitunut töitä tekemään onkin, niin tuolla radalla yksin pakertaminen ei kertakaikkisesti ole reilua ja jossain vaiheessa se näkyy motivaatiossa. Meni toinenkin mäki, sitten oli kiemuraista laskettelua tovin verran. Mua pelotti ja jarruja ei ollut. vaikka takajarrun kahva oli pohjassa, ei se vauhtia paljoa hidastanut, vähän ehkä tahmasi, mutta paljon jouduin jatkuvasti jalalla maata vasten jarruttaa. 180 asteen shikaani oli hyvin läheltä piti paikka, hieman pitkäksi vauhdin takia, mutta selvittiin pystyssä. Nyt oli edessä se kaksi osainen killeri. Lähdin vauhdittaa minkä keuhkoiltani pystyin ja selvisinkin loivennukseen asti. Loput mäestä oli amokin kiskottava yksin. ei pystynyt mitään auttamaan. Ketään ei näkynyt missään, joten toivoa vielä oli. Tiukat kurvit ja taipale dyyneille mentiin koiran laskevalla motivaatiolla. Vielä viimeinen rypistys. Amok oli aivan loppu. Ensimmäinen kuilu meni kuten aikaisemminkin, omalla painollaan sitten tuli paha paikka. Kohta, jossa viimeksi rengas tyssäsi mäkeen oli Amokille näköjään tauon paikka. Koira pysähtyi oma-aloitteisesti samaan kohtaan ja katseli taakseen minuun. Huusin itkuisella äänellä, että mitä hittoa sä teet, nyt eteen päin, maali on ihan tossa! Jälleen juoksin pyörän vierellä pienen hetken. Hyppy satulaan ja maalikiritys. Maalissa pidättelin tuskaani ja itkua. ei mennyt kauaa, kun peräämme lähtenyt tuli maaliin. Se oli siinä. Menetimme pronssin. Nyt vaan odoteltaisi, kauaksiko tippuisimme. Lähdin Amokin kanssa jäähdyttelykävelylle. Itkuuisen puhelun soitin kasvattajalle. Vitutti ja harmitti, toisaalta olin onnellinen, että se oli nyt ohi.

Tulosten tuleminen ilmoitustaululle tuntui kestävän ikuisuuden. Valmistelimme Aarnen valjakkoa omaan starttiinsa. Kävin rauhattomasti kääntyilemässä ilmoitustaululla kahvia aina kojusta hakien. Vihdoinkin. Olimme tippuneet vain yhden sijan alas. Silti se tuntui ja tuntuu edelleen, että olisimme hävinneet koko kilpailun, olleet viimeisiä. Vaikka kyseinen kilpailu on massiivisin, missä olen koskaan ollut ja naisten koirapyöräluokassa itsessään oli jäätävät 28 osallistujaa, eikä varmasti tuloksemme huono ollut, en voinnut nauttia siitä. Kyllä kaivertaa. Pällimmäisenä oli kokoajan vain se, että olin huono. Tiedän, että olin kipeä, mutta aivan kuin se olisi vain joku tekosyy huonouteen. Olisi pitänyt pystyä pitämään sijoituksemme, olisi pitänyt pystyä vauhdittaman koiraa, enkä pystynyt. Toivottavasti joskus tulee eteen se kilpailu, jossa sekä koira, että kuski olisivat iskussa, eikä tarvitseisi ”selitellä” huonoa sijoitusta tms. Onneksi Aarnen valjakolla kulki johtajakoiran vaihdoksesta huolimata. Saatiin Suomeen DR4 avoimenluokan hopea, sekä puhdasrotuisten huskyen kulta mitalli. Onnea Aarnelle vielä tätäkin kautta. Nyt enään oli palkintojenjako seremonian jälkeen matka kotiin. Ei enään ongelmia, mitä nyt hieman eläinlääkäriasesman etsimistä, jotta Aarnen koirille saatin ekinokokkoosit kuntoon ja pieni tietullisekoilu. Muutoin ajoimme non stoppina rajalle. Pysähdyimme vielä ennen rajaa siihen pieneen kauppaan kahvittelemaan. Rajan ylitys Suomen puolelle hoitui huomattavasti ripeämmin kuin toiseen suuntaan mennessä. Suomen puolella pysähdyimme vielä kerran päästämään koiria pihalle ja hyvästelemään. Hyvät kotimatkat toivoteltuamme oli enään yksi pysähdys. Koti.

Kotipihalla, auton sammutettuani, istuin hiljaa hetken ja aloin vain itkeä. Krokotiilin kyyneleet valuivat väkisin silmänurkista poskille. Lyötynä, silti omalla tavallaan voittajana. Harmissaan ja pahoillaan, silti onnellisena ja helpottuneena. Matka oli ollut minulle elämää suurempi ja sanonta ”siperia opettaa” pitänee paikkansa. Amokista on tullut minulle minun uusi idoli ja supersankari. Se on käytännössä katsoen tämän Venäjän osakilpailun juossut yksinään, minun ollessa painolastina. Kylmät väreet juoksee selkää pitkin joka kerta kun ajattelen rataa ja mihin paikkaan olen juoksupäisen menkkalillukan pistänyt, minkä paineen alla se on juossut ja millaisissa olosuhteissa lepoajat viettänyt, eikä se ole ”murtunut” tai luovuttanut. Nyt viikon verran makusteltuani matkaa ja toipuessani keuhkoputken tulehduksesta suurimmilta osin, olen päättänyt lähteä ensi vuonna revanssi reissuun. Seuraavalle kerralle sentään tiedän, mitä kaikkea tulee ottaa huomioon ja mihin varautua, että varustautua.

Kesätauko on ansaittu. Over and Out.