Perjantai 8.9.2017

Ensimmäinen tiimireissu starttasi mallikkaasti minun nukkuessa aamulla pommiin. Onneksi yötyötä tekevä mieheni herätti minut viideltä aamulla toivottaakseen hyvää matkaa. Siinä ei paljoa kerennyt muuta kuin lyödä koirat autoon ja aloittaa aamukaahaus Palojoen kautta Sipooseen ja sitä satamaan. Hentoinen rattiraivo nousi pintaan stadin läpi ajaessa, mutta viime tinkaan olimme laivassa ja fiilis korkealla.

Tallinnasta ajomatka taittui verkkaiseen aina Latvian rajan yli ensimmäiselle pysähdys paikalle jo tutuksi tulleelle Neste Hesburger asemalle. Tässä vaihdoimme kuskin, sillä itseäni väsytti vähäunisen viikon perään melkoisesti. Tarja ratissa ja kauhusta kankeana vänkärin paikalla matka taittui Ogreen, jossa pysähdyimme kauppareissulle. Nappasin auton avaimet pikaisesti taskuuni. Ajoimme mökkikylään, josta olimme varanneet majoituksen. Mökki oli kotoisa ja asetuimme nopeasti taloksi.

Lähdimme etsimään kisapaikkaa, jotta aamulla ei tarvitsisi eksyillä vieraassa maassa. Osoiteet Latviassa olivat jotain sinne päin, muttei kuitenkaan ihan lähellä. Pyysin järjestäjältä viestillä koordinaatteja kisapaikalle ja nopeasti organisaatiolta vastaus saatiinkin ratakartan lisäksi. Paikka löytyi ja kävimme radan läpi koirien kanssa kävellen. Ihana oli katsella koko kolmikon kirmailua erittäin pehmeällä dyyniradalla, jolla huomenna tulisi pystyä polkemaan ja juoksemaan. Raskasta rääkkiä tiedossa siis. Haastetta rataan toi lisäksi sen yksitoikkoisuus. Rata oli prikulleen suorakaiteen mallinen. Kun pitkällä sivulla on mittaa melkein kaksi kilometriä, kysyy se jo koiraltakin päätä mennä tuollasta ikuisesti jatkuvaa suoraa baanaa. Hirmuisesti suunniteltiin siinä erilaisia strategioita koirille ja kuskeille. Tarjalla oli paha flunssankin päällä, mikä nyt tietenkään ei ole paras mahdollinen asia kun tarvitsisi urheilla.

Pimeä laskeutui varkain kun saavuimme mökille. Laitoimme puita uuniin, söimme ja kävimme iltapesulla. Kylässä oli jonkinlaiset reivit käynnissä ja siinä hieman mietimme saammeko unta koko yönä pauhaavassa musiikissa. Pelko osottautui turhaksi ja ainakin omalta osaltani nukuin kuin tukki.

Lauantai 9.9.2017

Aamulla pirteänä kuin peipposet väkersimme annospuuroa ja jauhekahvia aamupalaksi, pakkasimme auton ja kävimme kiittämässä isäntiä majapaikasta.

Nyt oli hetket käsillä. Kisapaikalla oli jo tohina käynnissä kun saavuimme. Yllätykseksi huomasimme että rata kierretäänkin päinvastaiseen suuntaan, mihin olimme eilen kiertäneet. Sotasuunnitelmat eivät siis pitäneet ja ajattelimme sisulla painaa jotta maaliin selvitään. Nyt radan kuolettavin, pehmein ja vaarallisimmin urautunut osuus oli lopussa. Jotenkin olimme ajatelleet että se olisi ollut alkuun se kuolon osuus ja ratapohja hieman paranisi loppua päin, vaan yllätys yllätys, ensin parempi, sitten pahempi. Luotto koiriin vain ja radalle!

Amok oli lähtöjärjestyksessä naisista kolmantena. Startti kuumotti. Voimia täytyisi koittaa säästää lopun raskaalle osuudelle. Luoja että oli puuduttavaa. Sä näet koko ajan ne edellä menevät, mutta välimatka ei kapene ja suora ei tunnu lyhenevän yhtään. Puut vain vilisevät silmissä ja koitat keskittyä pysymään valitsemassasi rengasurassa, jossa on edes vähän pitoa pakkautuneisuuden vuoksi. Suora lyheni ja takaa-ajettavat katosivat näkyvistä. Lyhyt takasuora nostatti molempien mielialaa aavistuksen. Kerrankin radalla tapahtui jotain. Sitten käännyttiin loppudyyneille. Ennen naisia radalle oli startannut miesten pyöräluokka ja siellä yksi mies vielä yritti selviytyä taipaleesta. Aloin huutelemaan tilaa, sillä koirakon kuski kulki toisella puolella rataa omassa rengasurassaan ja koiransa vastakkaisella puolella omassaan. Muutama tuskainen sekuntti tuhrautui joutuessani hidastamaan vauhdin lähelle etanavauhtia. Puhumattakaan miten raskas oli nostaa nopeutta alta pakenevassa sannassa pieneen ylämäen nyppylään. Osuudella oli muutama jyrkkiä pikku nyppylöitä ja vaikka nousu ei ollut paha, pehmeys oli luokkaa juoksuhiekka ja joka polkaisulla tuntui lähtevän pyörä liirtoon. Raivotsempitin Amokia minkä läähättämiseltä pystyin. Viimenen nyppylä. Sen päällä oli 800m merkki. Merkiltä näkyi meidän auton avoimet takaovet, joten oli helppo kannustaa maaliin tässä vaiheessa. Amok lähtikin hyvin kirittämään loppuun. Maaliviivan yli päästyämme olin kohtuu kauhuissani, sillä aikaa lepoon ei ollut. Canicross startti Accan kanssa olisi tasan 20 minutin päästä.

Tarja ja Sara lähtivät lämmittelemään Mobya ja Accaa kun minä jäähdytin Amokia. Palautusjuoma vielä Amokille ja läpsystä vaihtoon. Koirajuoksussa oli puolen minutin lähtövälit. Tarja starttasi osallustujalistan puolessavälissä ja minä kaksi minuttua Tarjan perään. Minun edelle starttasi kaksi miestäkin. Homma selvä. Otetaan Tarja kiinni ja autetaan vetoapuna maaliin. Lyhyen lähtösuoran aikana otettiin jo ohitus hitaasta huskystä jota juoksi pikkuruinen nainen. Pitkälle suoralle tultaessa oli epätodellinen olo nähdä ihmisiä tasaisin välimatkoin niin pitkälle kuin silmä siinsi. Tasaisella sykkeellä lähdimme rauhassa pidentämään askelta. Ensimmäinen mies ohitettiin, sitten toinen mies ja joku pikkukoira josta Tarjakin paineli ohi. Kiritin Tarjan ja huikkasin että pysyykö perässä maaliin. Tarjalla otti pahasti keuhkoihin. Käski mennä ja voittaa ja varoitti vielä hänen edellään juoksevasta vislasta. Oli rähissyt sille pikkukoiralle ohitettaessa melkoisella raivolla. Tsempitin vielä että maalissa nähdään, kiitin tiedosta ja lähdin tavoittelemaan seuraavaa ohitusta. Otettiin Accan kanssa maltilla kiinni edellä menevää vislaa. Acca hieman ihmetteli kun vähän rauhottelin hyvää flouta. Visla alkoi kuumua mitä lähemmäs tultiin. Se alkoi murista ja raivota vilkuillen meitä samalla kuin eteni. Pidin hetken etäisyyden näihin kahteen. Tulimme lyhyelle takasuoralle ja laskin ohituspaikan levennökseen, josta poikkeaa metsäautotie. Tarkoitukseni oli huutaa asiallisesti ohitus pyyntö, mutta läähätykseltäni karjaisin aika topakan ”GIVE US CLEAR PASS!!!”. Muikki säikähti ja niin varmaan sen koirakin, kun hyppäsivät kuin henkensä edestä puskaan pois meidän alta. Huikkasin vielä perään thänksit ja jatkoin loppusuoralle. Tarjaa oli naurattanut se meidän ohitus, kun pääsi sen näkemään. Moni radalla varmasti myös kuuli sen. Baana oli auki ja juoksuhiekka jalkojen alla hapotti niin vietävästi. Jopa Acca oli aivan puhki. Nyt oltiin niin kovalla kuorma-alueella molemmat ja sen tunsi ja näki. 800 m kyltiltä saatiin näköyhteys auton lisäksi edellä painelevaan sakemanniin. Acca lähti kirittämään itsenäisesti ja minä yritin vielä hieman venyttää askelta. Välimatka lyheni ja lyheni ja sitten loppui omat henkiset voimat. Ajattelin että olen jo kuudesta koirasta ohi tullut ja tuo ollaan kolmella minutilla kiinni otettu, ei meidän tarvitse sen ohi enään 150 metriä ennen maalia päästä. Pakko tän suorituksen on olla hyvä ja johonkin riittää. Maaliviivan ylitys oli parasta mitä siihen hetkeen olisi voinut toivoa riippumatta tuloksesta. Acca oli suoriutunut erinomaisesti ekasta kisastaan radalla, joka todella testaa koirakon henkistä voimaa vaativalla pohjalla. Olin todella onnellinen ja ylpeä myös itsestäni. Lähes kahden vuoden paussi koirajuoksussa jalkavammojen vuoksi oli saanut minut jo epäilemään kestäisikö jalat ja pääsemmekö koskaan palaamaan rakkaan koirajuoksun pariin.

Nyt odotettiin Tarjaa maaliin. Kaukaisuudessa näkyi terttu ihmisiä. Ne olivat ne miehet ja Tarja! Miehet olivat tulleet ohi, vaan Tarja pysyi heidän kannassa kiinni Mobyn kanssa. Toinen miehistä irtautui rajuun loppukiriin tehden eroa toiseen ja Tarjaan. Sillä nyt ei kuitenkaan ollut mitään väliä, vaan sillä että Tarja ja Moby suoriutui työvoittona myös omasta depyytistään kisaradoilla, vieläpä siinä kunnossa missä kuski oli! Huikein fiiliksin hoidimme koirat ja jäimme odottelemaan tuloksia.

Koirapyöräilyn tulokset jännittivät. Saimmeko riittävän ajan voimakkaitten ja nopeitten greyster urosten joukosta noustaksemme palkinnoille? Kädet hikoilivat jännityksestä. Sitten kuulutus kajahti; ”On third place in bikejoring womens class is Heidi Liimatainen from Finland!” Vapina päällä nappasin Suomen lipun käteeni ja marssin Amokin kanssa palkintopallille naama virneessä, niinkuin olisin ensimmäistä kertaa ikinä kisoissa. Kuvia otettiin ja tovereita onniteltiin. Nyt vielä jännittämään sijoitusta Accan kanssa. Ensin kuulutettiin pallille nainen joka juoksi kahden koiran kanssa eri startit samassa sarjassa. Hän voitti sijat kaksi ja kolme. Sitten kuulutettiin voittaja. Ristin sormeni, puristin lippuani. ”Winner in canicross women is Heidi Liimatainen”. Jes! Tässä kohtaa naamani oli varmaan kuin Hangon keksi. Eka canicross startti Accalle ja minulle paluukilpailu koirajuoksun pariin!! Nyt oli lupa hymyillä ja leveästi. Tarjan sijoitus oli 7. ! Tommosella radala siinä kunnossa ja ensikertalaisena aivan mahdottoman huoikea suoritus!

Kotimatka sai alkaa. Jouduimme metsästää paikalta jo kadonneen eläinlääkärin, joka unohti kirjata koiriemme passeihin ekinokokkoosilääkityksen varmennukset. Kilpailupäällikkö paikallisti hänet Ogren mega kauppakeskukseen jonne suuntasimme pikimmiten. Dokumentit kuntoon saatuamme alkoi automatka yhden pysähyksen taktiikalla Tallinnaan. Pysähdyimme Latvian rajalla jälleen NesteHese asemalle tankkaamaan itsemme ja auton. Kuski vaihtui Saraan ja minä pääsin koomaamaan pelkääjän paikalle. Kyllä osasikin olla ryytynyt olo. Laivalla hakeuduimme tuttuun kahvilaan ja minä sammuin sinne penkille nukkumaan. En edes muista että näin olisi käynnyt, mutta koska muistan että tytöt herättivät minut satamaan saapumisen vuoksi, oli pakko uskoa. Kyllä oli hyvä olla koti Suomessa. Ajoimme ensin Tarjan kotiin, sitten Saran ja lopuksi pääsin itsekkin kotiin nukkuman. Mieletön reissu takana ja parasta mielestäni oli se, että sain jakaa sen ystävien kanssa.

Kiitos Tarjalle ja Saralle tiimin edustuksesta, seurasta ja tuesta. Ja koska kone ei huoltamatta kulje, spesiaalit kiitokset yhteistyöstä Medimalille