Kevät kausi oli ollut kohtalaisen kuluttava, varsinkin minulle. Kahdessa sarjassa (koirapyöräily ja koirajuoksu) starttaaminen viime syksyn pohjakunnolla tuntui kehossa. Kisatahti oli ollut kova ja oman kehon harjoittaminen sekä huoltaminen oli tyystin laiminlyöty. Vuorotyö ei myöskään tee harjoittelusta yhtään helpompaa ja nyt oli kova kisa edessä. Tässä maailman cupin kilpailussa ajettaisiin kaksi starttia saman päivän aikana, mitä myöskään emme olleet harjoitelleet. Accan jaksaminen alkoi näkymään pitkittyneissä palautumis ajoissa, joten kisaa edeltävän viikon pyhitimme levolle ja huolelliselle nesteytykselle. Hexa jäisi tällä kertaa kotiin. Neljän lähdön ajaminen tiukalla aikataululla olisi näin huonoilla palautumis jaksoilla, sekä tällä kunnolla liikaa minulle. Kaikki voimat tarvittaisiin Accan auttamiseen pyöräluokassa.

Tarja ja Moby lähtivät matkaan myös, osallistuakseen koirajuoksuun. Tarja on jo liian pitkään kärsinyt jalkavaivoista ja jo pelkkä kävelemisen katsominen teki kipeää. Tarjan varpaat olivat kirjaimellisesti ruhjoutun näköiset, eikä canicrossissa todellakaan jalat pääse paranemaan. Sitkeästi kuitenkin oli päättänyt, että koska kauden viimeinen kisa oli kyseessä, niin annetan palaa ne viimesetkin rippeet jälkihöyryistä mitä vielä jäljellä enään oli.

Perinteinen reissu aamun herätys klo 04.00. Kahvia koneeseen, tavaroiden tarkistus, kamat autoon, koira kyytiin ja menoksi kohti Sipoota Tarjaa hakemaan. 06.00 Sipoota suuntima Länsistamaan ja lähtöselvitykseen. Tallinnassa 09.40 ja sieltä via Balticalle. Ei ollut kiire. Pysähtelimme, kun siltä tuntui. Illan suussa olimme jo Kegumsissa ja kirjauduimme motelliin kuuden jälkeen. Britti ystävämme yöpyisi samassa paikassa.

Lloyd laittoi viestiä, että kisarataa ei ollut. ”Siis mitä?!”. Olin kuullut oikein. Kisarata oli käännetty ympäri, eikä ollut mitenkään ajettavassa kunnossa. Eihän nyt tälläistä voinnut tapahtua kun kyseessä on kansainvälinen Maailman Cupin kilpailu! Sama tieto tuli järjestäjältä myös. He koittaisivat löytää kiireellä uuden radan, jotta kilpailu voitaisi ajaa. Olimme aivan hiilenä. Olimme tulleet kuitenkin kohtalaisen kaukaa Latviaan ja matkan kustannukset tuntuivat myös lompakossa. Hukkareissuko tästä tulisi. Emme varmasti olleet ainoat huolestuneet, sillä kilpailijoita oli tullut myös Ruotsista ja Virosta. Lloyd oli messenger yhteydessä järjestäjään ja kuumotimme tietoa. Kahdeksan aikaan virallista tietoa ei ollut julkaistu, mutta saimme järjestäjiltä sijainnin koordinaatit. Katsoimme kartoista mihin koordinaatit näyttää ja kas, tismalleen samaan kohtaan kuin viime syksynä ollessamme Ripo Rati Rudenissa. Toki silloinkin suhailimme pitkin metsiä, sillä annettu paikka merkki näytti isolta tieltä metsään risteävään risteykseen. Toki ajattelin, että paikka on sama ja ajoimme peräkanaa Lloydin kanssa vanhaan paikkaan. Siellä ei ollut ristin sielua. Tuskin olisi siis se paikka. Päätimme ajaa takaisin ja haravoida risteys risteykseltä koordinaateilta lähtevät poikkitiet. Kesken paluun näimme puitten lomasta etäällä ajavan sinisen farmari auton kaahaavan yhtä metsälinjaa pitkin. Pysäytin auton ja viitoin Lloydille, että huomasiko auton. Oli huomannut. Huusin ikkunasta ”Do you wanna follow the blue car in the forest?” Lloyd vastasi ”Yes of course!!”. Niinpä oikasimme metsän läpi pikkutielle, millä sininen auto oli viipottanut. Aloimme Tarjan kanssa nauramaan ääneen tilanteen mahdottomuudelle. Millä todennäköisyydellä tälläistä ylipäätään tapahtuu. Do you wanna follow the blue car in the woods… 😂

Aikamme jahdattuamme autoa luovutimme, sillä etäisyys annettuihin koordinaatteihin oli jo sen verta pitkä, ettei ollut mahdollista, että kyseinen auto olisi ollut jotenkin tapahtumaan liittyvä. Palasimme jälleen alkuun ja lähdimme toteuttaa alkuperäistä suunnitelmaa. Poikkesimme annetuilta koordinaateilta ensimmäiselle metsälinjalle. Hetken kuluttua vastaan tulikin kisajärjestäjien auto. Kyydissä olivat kilpailupäällikkö ja tuomari. Juteltuamme hetken, kertoivat he, että rata oli merkitty alustavasti kepeillä, joista osasta tosin puuttui ne siniset neliöt ja punaiset pallot. Keppejä seuraamalla saisimme kierrettyä radan, jonka oli ilmoitettu olevan 4 km.

Lähdimme kaikki kiertämään rataa. No eihän se nyt millään tapaa näyttänyt maailman cupin radalta. Tasainen pannukakku ja pitkiä suoria. Alusta oli sentään mukava pääosin. Alussa ja lopussa oli n 500 m rouheahkoa soratietä, mutta muuten rata oli mukavaa metsäautotietä. Olimme kuitenkin todella tyytyväisiä, että saivat noin nopeasti uuden paikan järjestettyä, jottei kisaa tarvinnut perua. Pääsisimme ajamaan osaltamme viimeiset WCp osakilpailun ennen ansaittua kesälomaa.

Acca oli niin innoissaan lähtöjonossa, että luiskahti pannastaan karkuun! Sinne se starttas omineen pitkin lähtösuoraa, kunnes huomasi, ettei perässä tullut kukaan. Koira oli saatava nopeasti radalta pois, sillä ensimmäisen pyöräilijän oli määrä startata muutaman minutin sisään. Minä siellä kutsuin ja ratavahti paimensi lähtöviivalle päin. Hämmentynyt Acca saatiin takaisin pantaansa juuri ensimmäisen lähtiän alta pois. Onneksi ei hävettänyt juurikaan… Lopulta Accan kanssa saatiin lähtölupa kilpasisko Gintan perään. Heti ensimmäinen käännös vedettiin pitkäksi ja ison kaaren kautta takaisin radalle. Risteystä ei oltu aidoitettu ja luonnollisin reitti koiralle olisi eteen päin. No eipä siinä, seuraava suora oli niin pitkä, että pystyimme näkemään edelltävän koirakon. Kiri vaan perään. Suoran päästä oli käännös oikealle ja siinä oli pieni nypykkä alas juuri ennen käännöstä. Nypykän reuna oli semmoinen korotettu penger, joka oli yritetty estää nauhalla. Nauha oli kuitenkin sen verta korkea, ettei koira sitä huomaa. Annoin suuntakäskyn ehkä kaksi sekunttia liian aikaisin ja Acca noudatti sitä juuri samalla hetkellä. Acca paukkasi nauhan ali penkereelle ja minä jarrut pohjassa huusin seis. Siitä näyttävästi tangon yli naamalleni ja hyvin äkkiä pystyyn. Koira pois nauhan alta ja takaisin radalle, jotta matka jatkuisi. Ja jatkuihan se. Acca selkeästi yritti nyt enemmän, aivan kuin anteeksi pyyntönä noista ratakämmeistä (jotka kylläkin molemmat minun ohjausvirheitä). Maalissa kerkesin näkemään vielä Gintan, joten en osannut arvioida yhtään miten meidän oli käynnyt. Kyllähän nuo kämmit varmasti vei mahdollisuuden voittoon tällä kertaa, mutta olihan kisaa vielä toinen startti jäljellä.

Tarja starttasi Mobyn kanssa radalle. Nyt oli jännät paikat. Juoksijoita oli paljon ja Tarjan jalat huoletti. Radalla oli myös koiria, joiden käytös varikkoalueella antoi jo ajattelemisen aihetta. Moby oli vetänyt hienosti puoleen väliin ja alkanut taas lusmuilemaan. Ohituksia oli tullut, mutta Tarjan oli ollut vaikea saada tilaa yrittäessään toisista ohi. Muitten juoksijoiden koirat olivat olleet pitkin ratoja ohitustilanteissa ilman että niitä edes yritettäisi ottaa lyhyelle tai että edes hidastettaisi vauhtia. Siinä oli saanut Tarja raahata Mobya pitkin puskia ohi toisista. Sitten eräs juoksijoista oli tullut ohi Tarjasta niin että vaikka Tarja yritti tilaa antaa, oli toinen päästänyt koiransa Mobyn iholle asti. Moby oli luonnollisesti tässä tilanteesa ärähtänyt hieman, että saa tilaa jatkaa omaa suoritustaan. Maalissa tämä toinen juoksija oli kuitenkin tehnyt protestin aggressiivisesta käytöksestä koskien Mobya ja siinä sitten selviteltiin tuomarin ja kisapäällikön kanssa tilannetta. Minä tulkkasin ja Tarja kertoi mitä tapahtui. Kilpailupäällikkö ja tuomari ymmärsivät kyllä tilanteen, mutta huomautuksen antoivat.

Kyllä siinä kirosimme ja äimistelimme molempien suorituksia ja tapahtumia. Hetken kerkeisimme levätä ja palautella koiria ennen seuraavaa rypistystä. Minä käytin Accaa lammella uimassa ja Tarja kävelytti Mobya. Tulokset ensimmäisestä startista olivat tulleet ja olimme toisena Gintan takana 9 sekuntia. Noin lyhyellä radalla se on kyllä kamalan paljon kun taivalta olikin vain 3 km. Seuraavaan starttiin olimme henkisesti itseämme psyykanneet ja jälleen oli aika suorittaa. Acca näytti ihan hyvävointiselta ja valmiilta uuteen kierrokseen. Sitten mentiin. Nyt olin tarkkana mutkissa. Acca myös. Acca hidasti tuntuvasti ennen ekaa kurvia ja sujahti oikea aikaisella käskyllä hienosti kurviin. Sitten kiihdytettiin. Näytti siltä että jopa saavutamme edellämme loittonevaa selkää. Kaatumiskurviin Acca ennakoi jälleen hyvissä ajoin hidastamalla. Jälleen nappi mutka. Sitten vaan urku auki ja menoksi. Ajo rullasi ja tuntui, että nyt tulee hyvä aika. Ehkä peli ei ollutkaan vielä menetetty vaikka kiinni hopeassa olimmekin. Voittoa haetaan! Vahva maaliin tulo ja hyvä fiilis suorituksessa olivat päällä kun lähdimme jäähdyttelemään.

Tarja valmistautui Mobyn kanssa. Nyt kaikki peliin! Tarja oli neljäntenä edellisen juoksu jälkeen ja fiilis oli matalalla. Mieli vain tyhjäksi ja keskittyminen omaan suoritukseen. Mitä ehyemmän saisi, sitä parempi se olisi. Zen moodilla vain. Sinne lähtivät. Tarjan edellä oli venäläinen nainen sakemannin kanssa. Tämä oli siis ollut Tarjaa nopeampi edellisellä kierroksella peräti 9 sekunttia. Nyt kuitenkin Tarja saavutti naisen. Sakemanni ei vetänyt, vaan jolkoteli edellä. Tarja teki ohituksen ja tällöin sakemani alkoi taas vetämään kunnolla. Nainen sakemanneineen meni ohi ja hetken aikaa vetikin hyvin Tarjan edellä, kunnes lopetti jälleen vetämisen. Tarja ohitti uudelleen ja jälleen sakemanni heräsi töihin. Tälläistä hippaa sitten juoksivat pitkälti melkein maaliin asti, jolloin Tarjalle riitti. Hitto nyt on enään niin vähän matkaa, että rypistetään apinan raivolla! Tarja paukkasi venäläisestä ohi hirveellä draivilla ja Moby eteni hienosti kohti maalia. Maalissa näkyi kaikkensa antaneet Tarja ja Moby. Moby makasi ja tarja nojaili polviinsa happea haukkoen. Venäläinenkin saapui maaliin ja yllättäen alkoi huutamaan että Moby on purrut häntä! Kyllä meillä leuat loksahti auki. Venäläinen yritti saada Tarjalle diskausta! Nyt sitten puitiin ihan urakalla. Missään ei ollut kuolan kiertämääkään, ei merkkejä missään, että tuollaista olisi käynnyt. Oli kuulema pakaraan purrut, mutta kieltäytyi näyttämästä puremaa. Räikeä valhe! Naisen vetovyö ja urheilutrikoot olivat täysin ehyet silmällä katsoessa, eikä niissä ollut kuolaa tai muuta vastaavaa. Mobylla taas oli suu niin vahdossa, että olisi siitä kyllä ainakin tahrat jäänneet. Myös dobberin puremasta jää kyllä varmuudella jälki vaikka olisi kuinka pieni näykkäisy, vaan eipä mitään jälkeä ollut. Sitten jossakin vaiheessa nainen ei enään osannutkaan puhua, saati ymmärtää muuta kuin Venäjää. Me konsultoimme kilpailupäällikköä ja tuomaria. Pitkän väännön jälkeen tuomari päätyi aikasakkoon, mikä oli 15 sekunttia. Nyt taas vedettiin leukaa rintaan niin että soi. Kaiken lisäksi aikasemman lähdön protestin tekijä oli vaihtanut koiran toiseen starttiin. No tästä sitten väännettiin lisää ja kilpailija itse päättikin, ettei hän juossutkaan kilpaa vaan oli muuten vaan osallistumassa ihan silkasta ilosta.

Nyt pukkas pahaa mieltä. Pyöräilyn osalta tulokset olivat tulleet ja suuri pettymys oli huomata, että meidän toinen startti Accan kanssa oli ollut vain yhden sekunnin nopeampi kuin se ensimmäinen sekoilu kaatumise episodi! Se oli tuntunut niin hyvältä, mutta niin se vain nuorella koiralla näköjään ottaa palautumisessa tuollainen rypistys, vaikka kuinka näytti toipuneelta ja valmiilta. eikä se huono ajo ollutkaan. Nopealta tuntui jne, mutta nyt oli tyytyminen kakkossijaan. Tarjan osalta emme tienneet, emmekä välittäneet. Halusimme vain äkkiä pois märistelemään koko reissua. Palkintojen jako oli alkanut ja me olimme vielä autolla. Olin ottamassa Accaa autosta ja lippua ja mitä nyt sinne mukaan tarvitsee, kun kuulutettiin mikrofooniin Tarjaa. ”Team We Run Tarja Tihula! Where are you!?” Hitto vie! Tarja pomppas autosta kroksit jalassa ja alkoi viipottaa pitkin santaa palkintojen jako alueelle, minä omissa krokseissani kaikkien kamojen ja koiran kanssa perässä. Tarja oli viipottanut sen verta huikean ajan toisella kierroksella, ettei edes aikasakko auttanut pitämään pois palkintokorokkeelta! Tarja oli viipottanut veteraanina siellä Eliitti sarjassa pronssille jättäen jälkeensä liudan nuoria juoksijoita! Päivän pelastus ja makeat naurut kohtalolle sekä karmalle, keitä ikinä ovatkaan. Tähän  oli hyvä kevät kausi päättää.

Team We Run kuittaa Over and Out! Kiitos ja anteeksi Latvia, kunnes näemme taas!

 

Niin ja kuvia ei paljoa ole, koska kuvaajat eivät tähän päivään mennessä ole jukaisseet missään ottamiaan kuvia. Onneksi mielikuvitusta varmasti kaikilla lukijoilla riittää, jotta saadaan täydennettyä filmi verkkokalvoille!