IMG_20170424_213525.jpg

Kausi on meidän kohdalla alkanut varsin myöhään treenien osalta, sillä radat ovat olleet hiihtolatujen jäljiltä pitkään jäässä ja kelit ovat olleet melko kylmät. Ohkolan kevätajot olimme suunnitelleet ajavamme tason tarkistus ajona Latvian osakilpailua ajatellen. Treenin vähyys, talouden pentuvahvistukset, käsiparien vähyys ja arkiset kiireet eivät ole asiota helpottaneet, mutta koska tiimimme ei ole sisukkuuden puutteesta koskaan kärsinyt, niin tälläkään kertaa emme kisoista ajatelleet pois jäädä. Luotto koiraan on aina ollut 110% eikä kuntokaan nyt Amokilla huono ole, vaikka treeneissä vauhtikestävyys onkin talven taakkakisoissa (hiihto) kärsinyt.

Kisa-aamu alkoi normaalisti juotolla ennen starttia. Amok alkoi selkeästi hieman kiihtyä, sillä toistuvana rutiinina juotto tarkoittaa treeniä tai kisaa. Läjä koiria autoon, fillari ja iloinen mieli, sekä perhe ja matkaan.  Laskimme saapumisen ajajien kokoukseen, jossa kerrotaan säännöt sekä ajettava reitti. Muutoksia näissä ei aikasempiin vuosiin ollut, mutta yleisilme radalla oli muuttunut hakkuutöiden vuoksi. Näistä muistuteltiin. Nyt sitten tunteja odottelemaan omaa starttia. Onneksi kisaporukka on tullunna jo päällisin puolin niin tutuksi, että aika ei pitkäksi omalla kohdalla käy kun kuulumisia vaihdellaan ja autellaan aikaisemmin lähtövuorossa olevia radalle starttaamaan.

Nyt oli aika kaivaa Amok thö Machine naftaliinista ja alkaa valmistautumaan. Amok on onneksi helppo sillä tavalla, että kun lähden lenkittää häntä, hän tyhjentää itsensä täysin, eli pissat ja kakat. Hyvät lämmittelyt ja lähtöviivan tuntumaan odottamaan omaa vuoroa. Eiköhän siinä lapselle tullut pissahätä sitten tottakai. Sanoin, että nyt puskaan siihen vaan johonkin ja Sami sanoi samaa yrittäen osoittaa sopivaa paikkaa. Ei ollut aikaa lähtee juoksuttaa lasta huussiin. Ja Argohan pyöri siinä jalat ristissä, kun ei olisi tohtinut ”julkisesti” pissata puskassa. Sitten kävi jälleen tuurillemme uskollisena se moga, että huomasin meitä edeltävän kilpailijan kuravanan loittonevan lähtöviivalta. ”Tuo Amok, nyt on kiire!” huikkasin Samille, sillä minutti kuluu kohtalaisen verkkaasti näissä tilanteissa. Sinne jäi poika puskaan housut kintussa kun ukko juoksutti koiraa lähtöviivan tuntumaan. Liina kiinni ja talutin solmuun liinojen väliin, liina irti ja talutin pois, talutin puskaan kaaressa ja liina takaisin kiinni. Tässä vaiheessa kellossa oli jäljellä 16 sekuntia. Pikana pyörän rengas viivalle, Amok edelle ja liina kireelle. Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, AJA!

Amok oli aivan unessa. Aivan kuin se ei olisi tiennyt missä hän on, saati mitä me ollaan tekemässä. Alle kilsa oltiin päästy lähtöviivalta, kun jouduin alkaa ojaamaan suuntia Amokille. Jokainen mutka, kaarre, kulma, risteys… Amok juoksi aivan jotenkin sokkona, ihan kun olisi ollut täysin vieras rata ja kilo unihiekkaa silmissä. Ohjaamiseni selkeästi auttoi. Amok alkoi kohdentaa paremmin mihin ollaan juoksemassa, vaan silti kuin olisi vain perustreeneissä oltu. Tämä oli outoa, sillä Amok on aina ollut hyvä lukemaan ratoja ja nauttinut suunnattomasti tutuista radoista tehden niillä erinomaisia suorituksia. Ohkola kuuluu näihin tuttuihin ja nopeisiin ratoihin. No sitä siinä radalla ei auta pohtia, vaan siinä pitää polkea! Rata oli muuttunut räntä-muta sohjoksi raekuurojen ansiosta ja teki siitä raskaan ja liukkaan. Kannustin minkä pystyin. Varmasti unohdin hengittää välissä kun tuntui että lihakset kramppaa kiinni. Tulimme tuttuun S-mutkaan ja tälläkin kertaa vedimme sen pitkäksi ja pientareitten kautta takas ajoradalle. Millonkohan oppisin olee ajamatta siihen täysiä.. Emme kuitenkaan kaatuneet ja matka jatkui. Maali alkoi lähetä ja kannustin koiraa huutamalla ”maaliin, maaliin!”. Vähän se taisi auttaa, sain ainakin mielestäni useamman kerran vedettyä kunnolla happea, mutaa ja räkää suuhuni.

Maaliin päästiin. En ollut tosiaan täysin tyytyväinen. Sanoin Samille suoraan viivan ylitettyämme, että nyt ei mennyt hyvin ja jotain on jäänyt nyt itseltä huomaamatta/huomioimatta. Amok oli kuitenkin hyvällä energialla maalissa. Ei ollut puhki ajetun olonen tai mitenkään sen näköinen, että olisi liian rankkaa ollut. Iloisesti leikki hihnalla ja koitti sitä varastaa ja taistella kun kävimme jäähdyttely lenkillä. Nyt sitten odoteltiin lopullista tuomiota tulospalvelusta.

Välissä juostiin lasten canicross. Matka oli 100 metriä ja osallistujat alle 11-vuotiaita. Argo tempaisi kovan ajan lapinkoiramme Hallan kanssa sijoittuen neljänneksi kahdestatoista lapsesta. Suoritus oli todella onnistunut ja ero kärkeen oli vain 3,4 sekuntia, puhumattakaan että kyseessä oli paljon isompia lapsia! Ylpeyttä sain tuntea ainakin tästä.

Tulokset tulivat ja suureksi yllätykseksi aika ja nopeus olivat kohtuu hyvät verrattaen siihen millaista esitystä siellä radalla ajaessamme seurasin. Miesten pyöräsarjasta ainoana naisena nousimme kolmannelle palkintosijalle. On se Amok näköjään kova huononakin päivänä! Toivotaan nyt että Latviassa ollaan hereillä ja iskussa.

 

Kuva ©Kimmo Virkki