Taas oltiin menossa. Viimeinen osakilpailu Baltic Cupista oli edessä ja viiden osakilpailun taipale päättymässä. Reissaaminen alkoi jo tuntua koko olemuksessa väsyneisyytenä ja pienenä kiukkuisuutena. Vuorotyö verottaa kyllä hyvin treenisuunnitelmia ja unta. Onneksi nyt sitten saisimme tämän jälkeen melkein kolmen viikon tauon enne Puolaan lähtöä. Reissuaamuna heräsimme tällä kertaa ajoissa ja ajelimme laivalle ongelmitta. Virosta jatkoimme yhden pysähdyksen taktiikalla suoraan majapaikkaan Krenaveen. Meille oli varattuna sieltä iso omakoti talo ja tähän majoituimme muutaman muun kilpatoverin kanssa, Yhdet olivat Virosta ja toiset Puolasta. Tämä oli mahtavaa, sillä yksinään ei olisi ehkä jaksanut olla. Talon omistajan poika lähti käyttää meitä kaupassa. Kylä jossa majoituimme oli todella pieni ja kadut  sysi pimeitä. Kauppa oli täysin tietämättömälle huomaamaton nurkkaovi varaston kulmassa, joten yksin etsiessä olisi kyllä jäännyt löytämättä. Sieltä mukaan tarttui leivät ja leivän päälliset, muutama jogurtti ja koiralle ruokaa.

Selvittelin pikaiseen missä rata on. Se oli muutaman kilometrin päässä maja paikasta ja tämähän passasi. Ajoimme sinne vielä iltasella käymään radan läpi. Virittelin lampun otsaan ja annoin Amokin juosta vapaana radan polkiessani rauhallisesti. Rata kulki suurimman osan pehmeä hiekkaista autotietä pitkin ja oli sikäli tylsä, sillä ensimmäiset 2,3 km noustiin kohtalaisen suoraa tietä pelkästään ylös päin. Puuduttava ja hapottava nousu jonka vastapainona tultiin vastaavan verran sitten laskua alas seuraava osuus. Laskun jälkeen alkoi metsäosiso, mikä mielestäni oli radan kohokohta, sillä siinä nyt oli pientä variaatiota suunnissa ja alustassa. Kokonaispituus radalla oli 5,3 km.

Kisa-aamuna kun luonto näyttäytyi päivän valossa oli näkymät huikeita, vaikka ilma oli harmaa. Kilpailualue oli komeasti joen penkereellä eikä kuvat kylläkään anna oikeutta näkymälle. Amok viiletti lämmittelyiksi pari kilometriä pengertä pitkin minun hölkkäillessä perässä. Sitten muutama rullaus pyörällä ja asettuminen lähtöviivan tuntumaan. Lämmöt pysyivät hyvin päällä Amokin kertoessa olevansa valmis kisaan. Onneksi sain siitä napattua jälleen itselleni viimehetken avustajan koiraa pitämään, sillä sen verran vauhdilla oli Amok menossa, etten olisi ilman apua varmastikaan päässyt pyörän kyytiin vaikuttamatta vähintään koomiselta. Minutin viiveillä lähdettiin ja eteemme saimme jälleen Latvian edustajan. Toki eri nainen kuin Virossa ja onneksi oli se minutti välissä. Nähtäväksi jää riittääkö minutti kiinni ottamiseen, vaikka nopeampia olimme aikaisempien näyttöjen perusteella. Paikalla oli huikea tunnelma ja hulina. Lähtö- ja maalialueella oli ihan kommentaattori selostamassa mikrofooniin tapahtuman kulkua ja tunnelmia, sekä haastattelemassa kilpailijoita. Kellon sekunnit kului ja luvun lasku alkoi. Amok ampaisi jälleen matkaan. Lähtösuran päässä oli tiukka kurvi oikealle ja sitten alkoi se nousu. Voi elämäni persus. Kyllä sai polkea takamus tulessa, sillä nämä mäkiosuudet ovat olleet monesti Amokin heikkous. Nyt kuitenkin näytti hyvälle, sillä nousu ei ollut jyrkkää, joten Amok ei ehkä edes huomannut että tässä jotakin nousua tehtiin. Minä huomasin kyllä. Ja näkyi ne hapot koirassakin kun pääsimme reilun kaksi kilometria jatkuneen kidutuksen jälkeen terävään käännökseen ja suunta muuttui. Kyllä oli Amok tehnyt todella kovan homman tuossa mäessä. Nyt pyrin antamaan hänelle siimaa niin paljon kuin mahdollista laskun aikana, että saisi vähän palautua ja vetää happea ennen metsä osuutta. Se mikä taipaleella todella nostatti tunnelmia oli yleisö. Väkeä oli kuin pipoa radan varrella useiden kymmenien ihmisten ryppäissä molemmin puolin rataa. Yleisö kannusti ja hurrasi ohi suhahtavia koirakoita. Heiman ennen laskun alkua rata kulkee luonnon nähtävyys alueen läpi. Alueella on siis korkea kallioinen pudotus joelle, kota, keittoalue ja parkkialue opaskarttoineen. Tähän saapuessamme järkytyin ihmismäärästä alueella. Siellä oli yli satapäinen yleisömassa radan molemmin puolin hurraamassa, jonka läpi tuli ajaa. Ne ajatukset, että jos Amok luulee tämän olevan maali ja alkaa hidastelemaan.. Huoli osottautui turhaksi. Amok oli kuin ammattikilpuri ja kaahotti näyttävästi massan läpi ympärilleen vilkuilematta.

Laskut olivat nautinto. Oma hanurikin sai hieman levätä ja hyvä niin. Metsätaipaleella tarvittaisiin taas jerkkua takalistosta. Edellä näkyi joku. Se oli mies ja siperian husky. Siinä läähätin että täältä tullaan ja mallikkaasti mentiin. Ukko sai meistä vetoapua ehkä kymmenen sekunnin ajaksi, kunnes jäi näkyvistä. Amok aisti selkeästi maalialueen läheisyyden ja alkoi nostaa tehoja. Lätäköt ja rapakot mentiin keskeltä läpi, mikä oli hieno juttu, koska hienohelmana Amok on koittanut toisinaan isoja rapakoita kiertää. Nyt kuitenkin mentiin sukkana läpi. Matkaa oli maaliin alle 500 m kun puitten lomassa edessä vilahti. Siellä oli edelle lähtenyt nainen. Amok puski tasaisen varmasti naisen kiinni. Olimme naisen kannassa kun ohitimme 150 m kyltin. Ajattelin siinä, että ei kai tässä enään mitään ohi tarvii mennä, kun muutama hassu metri jäljellä ja aloin kevyesti painamaan jarrua. Amok mulkaisi taakseen sen verta julman katseen, että mitä muijja duunaa siellä!!! Kun kerta kiinni on otettu, niin kai me nyt ohi mennään! Vapautin jarrun otin linjan oikealta ja ilmoitin käheällä äänellä ” We are coming through!”. Maalisuoralla ihmiset innostuivat näyttävästä viimehetken ohituksesta. Vain 50 m ennen maaliviivaa Amok puristi Latvialaisesta ohi nostaen nopeuttaan lähes 15 km/h. Maaliinkaan ei meinannut malttaa pysähtyä, vaan oli sujuvasti jatkamassa toiselle kierrokselle. En tiedä ajatteliko, että tässä taas yksi ihmismassa, jonka läpi tarvitsee juosta, mutta vasta kun kolmannen kerran pyysin pysähtymään, hän lopetti etenemisen. Huikea fiilis. Kommentaattori juoksi luokseni kyselemään mikä oli fiilis. Siinä läähätin rallienglanniksi räkä poskella mikrofooniin kaikkien kuultavaksi että puhkihan tässä ollaan ja rata oli nopea ja koira toimi hyvin.

Pitkä rauhaisa palauttava kävely oli suunnitelmana seuraavaksi. Lähdimme joen penkereelle ja pääsimme ehkä parisataa metriä kun tajusin että tämähän kulkee aika lähellä kisaradan viimeisimpiä mutkia. Sieltä kuului ääntä ja valjakko suhahti ohi n 100 m päästä. Se siitä rauhaisasta, kun Amok Thö Machina ajatteli että kisahan on vielä siis aivan kesken ja lähti raahaamaan minua radan suuntaan. Onneksi matkalla oli puita joihin takertua, sillä kumpparit olivat liukkaat märällä metsänpohjalla. Sain naarattua meidät takaisin autolle ja lähdin metsästämään kahvia. Tämä oli vakava asia, sillä olin ollut nyt jo yli vuorokauden ilman ja odottamani kisapaikan kahvio ei ollut saannut kahvin keitintä paikalle aamutuimaan. Nyt heillä oli keitin ja kahvia ja voi että se maistui hyvälle! Siinä sitten sopat päälle ja pyörän huuhtelu joessa ennen majapaikalle palaamista. Radalta kun ei vuoinnut poistua ennen kilpailun loppua, sillä koko radan alkuosa oli samaa tietä mitä autoilla kuljettiin, niin kävimmepä siinä muutaman lenkinkin tekemässä. Lopulta majapaikalla laitoin itselleni kylvyn. Kyllä talossa oli luxus amme ja minä aioin nauttia siitä ennen iltaa ja ”musher partyja”.

Juhlissa syötiin ja leikittiin erilaisia seuraleikkejä. Osa leikeistä oli mielestäni epäreiluja (koska olisin halunut olla vain omissa oloissani), sillä niihin piti tulla yksi edustaja joka maasta. Suomea paikalla edusti vain yksi ihminen, joten vaikea arvata kenen sinne piti mennä leikkimään. Eikä leikeissä siis itsessään mitään , mutta kun sä et ymmärrä kenenkään kieltä ja leikinjohtaja puhuu niin epäselvällä äänellä englantia, niin ei oikein ollut aina selvillä edes että mitä leikitään. Hengissä selvittiin tästäkin sosiaalisesta tilanteesta ja vatsa oli täynnä, mikä oli juhlan pääasia ainakin itselle. Huomenna olisi rankka päivä edessä. Vain Latvian mestari oli edelläni ja ero häneen oli 20 sekuntia.

Aamu alkoi aikaisella jo tottumuksesta ilman herätyskelloa. Sain sovittua talon omistajan kanssa, että tulisin vielä kisan jälkeen pakkaamaan ja peseytymään ennen kotimatkaa, kun muutoin uloskirjautumisen olisi tullut tapahtua klo 12 mennessä. Lähdimme hyvissä ajoin kisapaikalle. Olimme edellis iltana saanneet tiedon juhlissa, että naiset ja miehet starttaavat sekasin eilisen aikajärjestyksen mukaisesti, tosin emme muistaneet omaa lähtöaikaamme, sillä sitä ei oltu päivitetty nettiin tai kilpailupaikan ilmoitustaululle. Se oli lukenut erillisellä printillä, mikä kiersi pöydissä. Onnistuimme saamaan tiedon juuri ennen alkavia startteja, eikä lähtöön ollut kuin puolisen tuntia, joten lämmöt päälle ja radalle. Virolaisesta leiristä eräs nainen tuli auttamaan minut taipaleelle. Olin eilisen jälkeen suunnitellut että tänään ajetaan taju kankaalle. Eilen maaliin tullessa, vaikka olin väsynyt, oli minulle jäännyt tunne, että olisin voinnut antaa enemmänkin. Tänään sitä tunnetta ei tulisi. Kaikki annetaan mitä annettavissa enään on! Polte pakaroissa ja reisissä oli jäätävä alun nousun jälkeen. Nyt ei ollut varaa silti alkaa itse löysäilemään ja annoin palaa. Vauhti yltyi alamäessä sen verran hurjaksi, että jarrua oli painettava, sillä pyörä oli rullaamassa kovaa vauhtia jo Amokin ohi. Metsä taipaleelle tultaessa jalat oli velttoa hyytelöä. Tiesin ettei nyt montaa minuttia tarvitseisi enään sykkiä ja kannustin Amokia antamaan vielä mitä pystyy. Rata näkyi molemmissa. Amok oli mielestäni vetänyt alun mäen paljon vahvemmin kuin edellispäivänä ja muutenkin tuntui, että vauhtia oli enemmän. Puikkelehdimme viimeisiä mutkia metsässä ja lopulta maaliviiva häämötti. Viimeiset polkaisut ja olimme maalissa. Oli paha olo, oksetti. Jalka oli aivan spagettia ja kun yritin  laskeutua pyörältä, petti jalka kokonaan alta ja kaaduin kankulleni siihen maahan. Nolona verhosin tämän Amokin halaamiseksi, että oli ihan tarkoituskin tuohon maahan romahtaa. Sieltä sitten se kommentaattori tuli luokseni ja alkoi kyselee vointia. ”i´m okay.” huohotin. Sitten hän kysyi; ”what breed your dog is?” vastasin että doobermanni. Kommentaattori kysyi uudestaan; ”Wow, is she a pure breed dobermann!?” ja vastasin että kyllä on. 100% puhrasrotuinen dobermanni. Sitten se ukkeli alkoi huutamaan isoon ääneen siihen mikrofoonniin; ”Heidi Liimatainen from Finland just finnished the race and she is driving With a PURE PREED DOBERMANN! This is AMAZING!” Keräsin naama punaisena itseni ja romppeeni siitä ja lähdin kuolemaan autolle Latvian edustajien auttaessa Amokin kanssa.

Nyt ei ollut jäännyt viivan päälle enään annettavaa. Fiilis oli todella hyvä sen suhteen. Tuloksia odotellessa kävin syömässä ja kahvittelemassa, sekä seurustelemassa ihmisien kanssa. Tunnelma kokonaisuudessaan oli todella mahtava. Yhteen kuuluvuuden tunne oli sanoinkuvaamattoman hienoa. Monet osallistujista olivat tullet jo tutuiksi ja olin saannut heistä uusia kavereita. Toisten auttaminen ja kannustaminen oli asia josta monet voisivat ottaa mallia ja näillä Baltian reissuilla se tuli ihmisiltä aivan luonnostaan. Sen aitous pysäytti sydämen joka kerta. Tulokset saapuivat nopealla aikataululla kisan päätteeksi. Leuat meinasi tippua matkalle kun huomasin että olimme olleet kaksi sekuntia hitaampia kuin edellis päivänä! Siinä sitten pyörittelin päätäni, että mitäköhän ihmettä. Olin mielestäni vaarma, että tulos olisi ollut nopeampi. Ehkä sitten kuitenkin kisamatkat ja liian lyhyet palautumisjaksot olivat tehneet tehtävänsä. Näkyi se sama kyllä muittenkin tuloksissa. Vain harva oli ylttänyt edellisen päivän tulokseensa, joten annoin itselleni armoa tässä. Oman kehon tuntemukset maaliviivalla eivät kuitenkaan valehdelleet. En olisi voinnut enempää radalle antaa, joten olin todella tyytyväinen ennen kaikkea Amokiin, mutta myös itseeni. Ja mikä hienointa olimme jälleen yhden hopean voittaneet suomitrikoissa.

Baltic Cup 2017, second place in overall ranking

I-Event Latvian Open Dryland Championchips 2017, silver medal

II-Event Russian White Nights 2017, 4. palce

III-Event Belarus International Sleddog Race, Gold medal

IV-Event Estonia Balto Sugiskross 2017, silver medal

V-Event Lithuanian Open Dryland Championchips 2017, silver medal

 

Kiitokset kuuluvat mahtavimmille ja parhaimmille treenikamuille Tarjalle, Saralle ja Auvolle. Teidän kannustus on ollut korvaamaton, kuten on Amokin kasvattajan Heidi Suomisenkin. Hän on jaksanut kuunnella monet itkuiset puhelut ja antanut kannustetta ja palautetta, jollaista kukkaan muu ei ole osannut antaa. Isot kiitokset myös kaikille niille sadoille vapaaehtoisille, jotka ovat tehneet tästä Cupista todellakin sen arvoisen. Järjestäjät ympäri Balttia , avustajat, kanttiinin tädit ja sedät ja kilpailijat!

Nyt yksi luku takana sulkeutuu, mutta jatkoa varmasti seuraa. Siksi onkin hyvä tässä vaiheessa toivottaatervetulleeksi tuleviin seikkailuihin Murren Murkina sekä Urheilukoirahieroja ja koirien ravitsemusterapeutti Janna Haakanen HUMANIMAL

Puolassa nähdään mihin kausi päättyy.