Jälleen aika kulkee liian rivakkaan tahtiin kisakaudella ja aikaa näpyttelemiselle ei oikeastaan jää oman elämän pyörteissä. Nyt kuitenkin päätin puhdetöikseni istua alas vaikka mikä olisi ja kirjoittaa hieman tiivistetysti miten siellä Ohkolan SM-karkeloissa sitten kävikään. Kisa oli jaettu kahdelle päåivälle siten että lauantaina oli yksilöjuoksun mestaruus ja sunnuntaina ratkottiin viestin mestaruus. Uudenmaan Vetokoiraurheilijat järjestivät Koirajuoksun ja 1-koiran kärryn SM kisat tänä vuonna ja tekivätkin upeaa työtä. Tiedotus toimi, tulospalvelu pelasi ja kaikki toimi ainakin kilpailuun osallistuvan silmin moitteettomasti, joten ensitöikseen iso kiitos UVU:lle mahtavasta tapahtumasta, jossa oli ison maailman tuntua mukana ja ehkä jopa enempi niin päin, että ”iso maailma” voisi jotakin tämän tyylisistä kisavalmisteluista oppia.

Lauantai 7.10.2017

Accan kanssa olimme jo harjoitelleet yhden kisan Latviassa, jossa todettiin että koira kulkee kyllä ja että jalat kestää jo kivasti kuskillakin. Valmisteluissa olimme keskittyneet Accan kohdalla kestävyyteen ja voimaan ja omalla kohdallani olin ottanut ihanat intervalliharjoittelut juoksukuvioihin mukaan.Henkinen epätoivo iski jo paria päivää aikaisemmin selatessani julkaistua osallistujalistaa, että mihinköhän sitä on taas päänsä työntänyt. Tunnetusti Suomesta löytyy lajin kovimmat urheilijat, joten mitäpä sitä pieni Heidi ja Acca oikeastaan edes tekivät tuossa listassa. Mitään tekosyytä en kuitenkaan perumiselle keksinyt joten Lauantai aamuna autoon ahtautui hyvinkin huonovointinen kuski elosalama-Acca ja huoltoukko. Onneksi henkiset tukijoukot (Sara ja Tarja) saapuivat myös paikalle rauhoittelemaan jännittäjää (minä…) joka ramppasi puuceessä tämän tästä. Lähtölista oli mielestäni omituinen sillä olin laitettu lähtöjärjestyksenä toiseksi suoraan SM-mitalistien ja mestareitten eteen. Paniikki oli iso. Siinä oli mielestäni laitettu lihapihvi sätkii roikeltaa nälkästen gepardien eteen. Suunnitelmani oli vain säilyä hengissä maaliin ja koittaa pinkoa henkeni edestä, jottei ainakaan helpolla ohi tulla.

Sitten se alkoi. Viivalta ei enään edes kehtaa lähteä pois. Hyvät verkat oli alla ja nyt vielä hypähtelin viimeisiä pomppuja siinä ennen viivalle asettumista. Edelleni starttasi nuori ja kova juoksija ja arvokisamitalisti ja perääni lähtisi monin kertainen arvokisamitalisti joten paineet ei turhat olleet. Lähtölupa saatiin ja Acca ampaisi matkaan. Parasta tuossa koirassa oli kyllä sillä hetkellä se, että hän ei mestareita tunne eikä siksi ei osaa niitä pelätä ja se sai minunkin mielen kasaan. Nyt mennään ja turvasanoja ei tunneta!

Matka tuntui ikuisuudelta. Olin kävelyttänyt aamu aikaisella Accan reitillä, mutta nyt ne kiintopisteet ei tulleet vastaan ollenkaan niin nopeasti. Acca painoin tasaisen varmasti ja minä keskityin jalkoihini. Sama mantra alkoi hokeutua mielessäni, kuin aikanaan Amalian ja Amokin kanssa; ”lantio suorassa, jalat lantion alle, juokse pakaralla, venytä askelta rauhassa, hengitä, ota rytmi”. Olimme päässeet hieman yli puolivälin ja saapumassa ratavahdin/tarkistuspisteen kohdalle, kun Acca hyppäsi puskaan ja alkoi kikistää PASKAA! Siis jos jotain nyt ei olisi ehkä tarvittu, niin kakkataukoa kisasuorituksen aikana. Siinä sitten hoputtelin, että pitäs nyt mennä ja koitin pannasta hieman auttaa että mentäs nyt, vaan ei. Kakki täytyy saada tulee pois (ymmärrettävää kyllä). Ratavahtikin tuli kurkkimaan siihen radan varteen että mitä me touhutaan. Pidin koko ajan huolen siitä että en ollut koiran edellä. Näin säännöissä sanotaan, että koiran tulee olla koko ajajn juoksijan edellä ja vaikka sieltä takapuolesta olisi vetypommi kasvoille tullut, en menisi koirasta ohi. Muutama askel – kikistys, ja muutama askel – kikistys ja sitten lähdettiinkin aika vauhdilla jatkamaan matkaa.

Tuollanen ylimääräinen pysähdys otti aikansa että sain askeleen rullaamaan sujuvasti narunjatkeena, mutta sitten tultiinkin vedet silmissä 800m kyltille. Tässä kohtaa pitäisi saada urku auki ja raivota tiensä maaliin, vaan niin loppu ja hapoilla olin jo tuossa kohtaa, että selviytymiseksi meni. Mylvin kuin rantautuva merimursu kun happeakaan ei meinannut enään kunnolla saada. Se viimenen 800 metriä tuntui pitemmältä kuin jo suostut 2,9 km! Vihdoin näin 150m kyltin ja edessä avautuvan maalisuoran. Koitin kasata hengitystä, etten nyt siihen ihmisten eteen pahasti romahda mylvien ja itkien siihen maaliviivalle

Ohi oli ja tyhjempää takkia ei musta hetkeen olleen päällä. Tulokset jännittivät, mutta olin tyytyväinen ja onnellinen kakkaepisodista huolimatta. Kukaan ei tullut meistä ohi! Nyt jännättiin vain tuloksia enään että mihin riittivät. Ne tulivatkin yllättävän nopeasti onlinen tulospaleveluun ja silmät meinas tippua päästä

Heidi Liimatainen, SDY, lkss Acca, Ajalla 0:12:48, 00:40 erolla voittajaan 17,34 keskinopeudella olimme juosseet SM kisoissa neljänneksi! Onnittelut tuntuivat silti tosi oudolta ja jälkikäteen ajateltuna vielä oudommilta, joten ISO kiitos joka ikiselle onnittelijalle ja kannustajalle! Jaksaa taas vetää leuan rintaan ja rynnätä kohti uusia pettymyksiä hymyssä suin.
Sunnuntai 8.10.2017
Viesti päivä. Inhottavan sateinen ja kolea sää oli jälleen saapunut Ohkolaan. Varusteet oli onneksi katsottu sen mukaan että on vaihtovatteet ja sadevaatteet kengät ja kaikkea silleen ettei kylmissään tarvitse märkänä palella.
Heidi ja Amok 1. osuus
Yhteislähtö jännittää aina, eikä tämäkään ollut poikkeus. Vaikka tiimejä ei ollut kuin seitsemän oli lähtöajue kuitenkin sen verta kapea että kolmesta rivistä startattiin pienessä kaarteessa. Olimme Amokin kanssa ensimmäisessä rivissä oikeassa reunassa. Onneksi kilpatoverit olivat pääpiirteittäin tuttuja joten tiesin, että kaikilla koirat ovat hallinnassa ja niin hyvin treenattuja, ettei kukaan sieltä päälle tule. Amok alkoi kuumumaan muitten mukana. Lippu heilahti ja lähtö tapahtui. Minä en yrittänytkään pyrkiä keulille, sillä vierestäni starttasi sen verta kova luu, Hanna Kaipiainen, että jäin suosiolla hänen taakseen. Tarkoitus oli kyetä pitämään hänen tahtinsa loppuun asti ja se tahti tulisi olemaan helvetin kova. Amok oli aivan ihmeissään mitä minä siellä duunaan. Hän oli menossa ohi Hannasta ja minä estin. Tiesin etten pystyisi pitämään sellaista nopeutta kovinkaan kauaa, jolla suuremmalla keskinopeudella juoksevan saisin pidettyä takanani. Amok repi minut silti Hannan jalkoihin. En tiedä saiko Amok jopa muutaman vahinko potkun naamaansa siinä niin lähellä juostessa, mutta ajatus nauratti. Sitten amok siirtyi juoksemaan Hannan viereen lähes kylki jalkaan kiinni ja vielä yritti kertaalleen saada minut sieltä ohi. Onneksi Amok nopeasti tuli tilanteen tasalle, ettei se muijja sieltä ohi ole tulossa ja päätyi pitämään valitsemani nopeuden siinä takana.
Vauhti oli brutaali. Se missä eturyhmä sai tehtyä hieman eroa meihin alas viertävillä pätkillä, otimme sen kiinni ylös viertävillä osuuksilla. Pysyimme hyvin joukun mukana ja katse koko ajan Hannan selässä. Olimme tiimin kannsa käynneet oletetun viestiradan koirien kanssa läpi ja iloinen yllätys tuli taipaleella vastaan. Reitti poikkesikin aiemmasta kohdasta oikealle, mistä me olimme menneet! Aivan mahtava juttu, nyt tuntui hetkellisesti siltä ettei maaliin olekkaan enään yhtään pitkä matka. Sitten tuli se kirottu 800m kyltti. Luulin jo kertaalleen tuon pätkän edellispäivänä juosseena, ettei tänään tuntuisi enään missään. Luulin väärin. Se tuntui vieläkin pitemmältä. jalat painoi tonnin ja vauhti oli niin sairas. Keho tahtoi luovuttaa, mutta onneksi mieli oli vahva, sillä eihän nyt tiimiä voi pettää. Löysät vekka! Vaihtoalueelle tultaessa olin irroittanut Amokin valmiiksi vyöstä. Sami oli ottamassa kopin koirasta ja minä yritin kipittää kaukaisuudessa odottavan Saran luokse minkä jaloistani pääsin. Kuin juoksuhiekassa olisi paikallaan polkenut! Vihdoin saavutin Saran. Läpsystä vaihtoon ja viesti oli vaihdettu!
Lähdin hyvin pian takavasemmalle varikolle piiloon. Hexa oli tulossa lähtöalueelle ja mun ei passannut olla lähellä. On se vaan niin mamman poika. Ne muutamat minuutit tuntui pitkiltä. Lopulta näin Saran ja Accan tulevan niin hyvällä ja pitkällä askeleella vaihtoalueelle. Läpsy ja Hexa ampaisi Tarjan raivolla matkaan!
1.osuus, 07:18 aika osuuden jälkeen 07:18 osuuden aika, 4 sija osuuden jälkeen

 

Sara ja Acca 2. osuus

Ensimmäinen kerta Suomessa, kun pääsee näkemään kisoja sekä osallistumaan itse ekoihin virallisiin kisoihin. Jännitys oli ihan kamalaa, jännittäminen ittensä ja muiden puolesta. Päätavote, päästä maaliin ehjänä omin jaloin ja kantaa kortensa kekoon suorituksella. Lämmittely tuntu jo tuskaselta, vetovyön paine lantiossa tuntu kamalalta, kohta jotain hajoaa ennen starttia. Lähdin venyttelemään pikku hiljaa, sillä jalat olivat niin jumissa ja vanhat vaivat haittasivat.

Nilkkatuet paikalleen ja lähtöön odottamaan Heidiä maaliin Amokin kanssa. Sieltä he saapuivatkin. Heidi jätti koiran jättöalueelle ja jatkoi kohti meitä. Läppäisy selkään ja vaihto oli tapahtunut. Lähtösuora tuntu vielä hyvältä ja tuntu että tahti oli molemmille sopiva, ylämäki kavuttiin reippaasti ylös kunnes tajusin unohtaneeni yllättäen alkavan jyrkän alamäen. Vauhti oli aivan liian kova ja koitin epätoivosesti  jarruttaa minkä pystyin, että pysytään pystyssä alas asti. Horjuimme alas lähes konttaus asennossa. Askeleiden tömähdykset tuntu niskassa asti ja tuntu ettei se mäki koskaan lopu. Sitten aloin keskittymään tasasen tahdin pitämiseen ja hengittämiseen, koska matkaa vielä oli paljon jäljellä. Ennen puoltaväliä vasen jalkaterä alkoi puutumaan rajusti ja askeleesta katosi tunto, joka vaikeutti tasapainon pitämistä pitkällä askeleella. Tasasen vauhtiin pyrittiin, kunnes tuli yllättäen käännös oikealle jota kautta ei oltu kuljettu rataa kävellessä. Se antoi lisää poweria juoksuun, että kyllä täältä maaliin selvitään kovaa ja yhdessä.

Vähän ennen 800m kylttiä alkoi kuulumaan takaa koiran läähätys ja hiljaiset askeleiden äänet, jolloin tajusin ettei nyt saa hidastaa vaikka kipu alkoi valtaamaan kropan totaallisesti. Takana tulija ei saa päästä ohi. Juostiin varmaan 50metriä täysin rinnakkain, koirat kulkivat nätisti omia reunojaan ja Accan katse minuun ”voitko pidentää askelta, ne menee kohta ohi”. Kipu alkoi muuttua epätoivoksi ettei pystytä enää pitämään paikkaamme neljänsinä, mutta silti pyrimme pitämään koko ajan näköyhteyden ohimenneeseen parivaljakkoon. Kyyneleet alko valumaa kasvoilla, maaliin on päästävä ja nopeasti vaikka kivut olivat niin kovat, että muutama kaatuminen meinasi tulla viimeisen 800m alueella, kun jalat eivät enää toimineen toivotusti. Perässä tultiin loppuun asti. Irrotin Accan vyöltäni ennen loppusuoralle kääntymistä jotta pystytään vähän vauhtia nostamaan ilman että täytyy murehtia narun irrottamisesta enään. Accan jättö vaihtoalueelle ja sitten alkoi tuskallinen epätoivoinen juokseminen yksin. Vaihtoalue ei tuntunut loppuvan millään ja jalat tuntuivat murtuvan alta kokonaan. Tarjan lähettäminen matkaan ja maahan lyhistyminen. Me selvittiin maaliin, me pystyttiin siihen tuskasta ja kyynelistä huolimatta. Nousin maasta ylös ja halasin poikaani. Nyt nilkuttamaan hitaasti kohti maalia, jonne Tarja ja Hexa saapuisivat minä hetkenä hyvänsä. Juoksijoita tuli maaliin kunnes mutkasta loistaa Hexan oranssit valjaat, se tunne.. me selvittiin! Tarja äkkiä maaliin! Kannustin Hexaa että jaksaisivat viimeiset metrit rutistaa vielä! Tarjan ja Hexan juostua maaliin, tunne oli aivan uskomaton ja todella vaikea kuvailla ääneen. Me selvittiin, me pystyttiin jopa haastamaan! Kolme muijja, jotka on ihan rikki jakipeitä, me tehtiin se kivusta ja tuskasta huolimatta! Vetää sanattomaksi. Kova tiimi, helvetin mahtavat koirat ja nyrjähtäneet juoksiat.

2.osuus, 15:33 yhteisaika osuuden jälkeen, 08:15 osuuden aika, 5 sija osuuden jälkeen

 

Tarja ja Hexa 3. osuus

Tarja ja Hexa ampaisivat raivolla matkaan. Sen verran verikkoaalueeltä näin. Tarjan kertoman mukaan helvettiähän se heilläkin oli ollut, mutta Hexa oli pelittänyt juuri niin kuin pitikin ollen hyvin keskittynyt ja focusoitunut maaliin. Kaikista hienoin tunne oli maaliviivalla tajuta kun Hexan oranssit valjaat vilkkuvat horisontissa, että ne perkele tulee sieltä, eikä kukaan ole mennyt niistä ohi. Ja jotta ei tarvitseisi ihmetellä miksi sanoin noin, johtuu siitä, että Tarjan jalat ovat olleet todella pahasti tukossa eikä niitä oltu saatu palautumaan ja aukeamaan ennen kisoja, joten tuon mimmin taival on todellakin ollut tuskainen noilla kintuilla Hexan voimalla vedettävänä. En tosissaan uskonut että Tarja kykenee sen kuntoisena pitämään sijoituksensa vaikka mooses itse olisi ollut vetämässä. Moni ei olisi edes lähteyt tuonne ja moni olisi luovuttanut matkalla, mutta tuo parivaljakko oli tän tiimin rautaisin esitys!

3.osuus, 24:23 yhteisaika osuuden jälkeen, 08:50 osuuden aika, 5 sija osuuden jälkeen
Sijitus SM-viestiltä viides ja me olimme kovin muijjajoukkue sekajoukkueiden seassa. Omasta mielestämme olimme voittaneet paljon enemmän. Kiitos Tarja ja Sara!
Erityiskiitokset medimalin huoltojoukoille. Kun kone on voideltu, se kulkee.