Olimme Amokin kanssa ilmottauduttu Valjakkourheiluliiton Suomen Mestaruus kisoihin Kontiolahdelle, missä ratkottiin koirahiihdon ja yhdistetyn mestaruudet. Hiihtokilometreillä ei tälle talvelle ole päässyt kiertymään kuin 13,5 km ja olosuhteen minkään muotoiselle harjoittelulle eivät ole kummoiset olleet jään, sohjon ja läpipaistavan sulanmaan vuoksi. Hiihdettävä matka kisoissa naisten B-sarjassa oli 10,5 km, emmekä näin pitkää matkaa olleet aikaisemmin kisanneet. Ajattelin että osallistutaan nyt sporttihenhessä ja selvitetään miten se kymppi taittuu. Pääsisimmekö voittajan ajasta sen 10% sisään, jotta voisimme kilpailla valionarvoon oikeuttavia tuloksia palveluskoiraliiton alaisissa kisoissa.

Matkaan lähdettiin perjantaina 26.1.2018 ilman kiirettä. Ajoimme Joensuuhun yhdellä pysähdyksellä. Tarkoitus oli käydä hiihtämässä kisalatu ennen lauantain starttia, jotta olisi edes vähän käsitystä siitä mihin on tullut. Amok sai jäädä hotellille lataamaan itseänsä. Kilpailut järjestettiin siis Kontiolahden ampumahiihtostadionilla. Parkkipaikalta katsottuna pimeällä ladut ei näyttänyt kummosilta. Nappasin mooses-sukset pussukasta ja köpöttelin ladulle. Kävelin suoraan lähimmän hiihtäjän luokse kysymään neuvoa ladusta, että mihinkä suuntaan pitää lähteä hiihtelee. Minulla kävi tuuri, sillä ladulle oli juuri lähdössä rataa hiihtämään kaksi veteraanisarjan miestä ja pääsin heidän peesiin. Stadionin lähtöalueelta muutama kymmen metriä hiihdettyämme se sitten löi kasvoille mitä tarkoittaa maailman cup-rata. Täällä siis hiihdetään ampumahiihdon maailman cupin osakilpailuja ja pannukakkumaastojen sunnuntaisivakoitsialle melkoinen kulttuurishokki. Siitä me sitten lähdimme syöksylaskua alamäkeen. Vauhti kasvoi yli 50 km/h vaikka yritin jarruttaa. Siellä ne ukot painoi menemään ja minä melkein pissat housussa kauhusta koitan pysyä perässä. Se mitä tullaan alas mennään jossain vaiheessa ylös.. Se vaihe olikin sitten melko kamala. Katsot niitä nousuja sieltä pohjalta ja pudistelet päätä, Amokia tuli sääliksi. Sillä tulisi olemaan kova homma minun kiskomisessa. Ukot paineli sinne tuosta vain kevyen näköisenä. Itse keräsin kaikki fyysiset ja henkiset voimat selviytymiseen, etten näyttäisi läpihuonolta. Takaisin varikolla kiittelin kovasti avusta. Hotellilla otin Amokin kainaloon ja kerroin hänelle kaiken.

Lauantain startti jännitti. Ensin hiihdetään kokonainen 6,5 km kierros ja toinen kierros oli lyhennetty 4 km pätkäksi. Saarisen Anu oli lupautunut auttamaan meitä lähdössä ja siitä olen todella kiitollinen, sillä ilman häntä olisimme myöhästynyt lähtövuoroltamme. Kiitos jännitysvatsan. Anu otti messengerillä yhteyttä että missä olen kun lähtöön oli 4 minuttia aikaa. Tuli lentävälähtö vessasta! Anu oli ottanut jo Amokin autosta ja viennyt valmiiksi lähtöviivalle, mistä edellemme starttaava Siekkisen Linda sai juuri lähtöluvan. Minutti aikaa. Ilma oli muuttunut lumipyryksi ja rata olisi kostea ja raskas. Tämäkin vielä. Nappasin sukset ja aloin räveltää niitä jalkoihin. 30 sekunnin merkki. Toinen suksi vielä irti. 15 sekunttia, toinen sauva vasta kädessä ja nyt vasta koira kiinni liinaan, täpärälle menee. 5, 4, 3, 2, 1, Veto! Toinen sauva ei ollut edes kiinni ja minä luistelin Amokin vedossa yrittäen saada tarraa kiinni. Menihän se! Juuri ennen alamäkiosuutta. Jarruttelin Amokia. Mennään ihan rauhassa voimia säästellen, sillä matka tulee olemaan pitkä ja jaksaminen tullaan punnitsemaan vasta toisella kierroksella. Kilpaa diid ei hiihdetä, vaan tehdään hyvä treeni.

Alamäkien jälkeen rata kurvitteli mukavasti aaltoillen hieman ylös ja alas. Ennen ylämäkiä rata kaartaa pienen luupin palaten vastaan. Mennessä kurviin näin Lindan tulevan vastaan sieltä. Mahtava juttu, olimme suht samalla nopeudella edenneet. Nousu osuus oli kamala ensimmäinen kaksiosainen S-mutkan tekevä iso mäki koetteli voimia urakalla. Mäen ensimmäinen osuus oli jyrkkä ja onneksi lyhyt, mutta mutkan jälkeen olikin pitkähkö nousu kohtalaisen jyrkkää ainakin minun suksiosaamisella. Amok tsemppasi hienosti tämän. Muutama kurvi välissä ja stten edessä oli radan haastavin ”kiven nousu”. Amokille lähinnä ”kivireki perässä” nousu. Tässä kohtaa rataa oli tultu vasta 3 km. Minun voimat oli aivan loppu. Onneksi on liikuntataustaa ja maitohappokestävyyttä, sillä tästä se helvetti vasta alkoi. Loppu rata oli tähän astiseen verrattuna mukavaa pientä nypykkää ja kurvia. Amok teki tasaisesti hommia ja itse koitin lähinnä lataa seuraavalle kierrokselle akkua suksien kohtalaisen velttonna ja ponnettomana perässä. Stadionille tullessa Linda tuli jälleen vastaan. Tästä tulikin puhtia, sillä olimme vieläkin samassa vauhdissa hänen kanssaan, mikä yllätti täysin. Hän on todella taitava hiihtäjä, mutta koiransa oli nuori ja kokematon. Syöksylaskuosuuden jälkeen olimme samassa kohtaa tulossa toisiamme vastaan. Olimme tulleet jo 8 km saman tahtisesti ennen ylämäkiä ja jo tähän olin hurjan tyytyväinen. Tiesin että ne mäet tulevat olemaan toisella kierroksella kuolemaksi. S-mäen jyrkän osan Amok nyki tempolla. Sitten se vilkas pitempää nousuosuutta ja minua ja hetken mietti, että mennäänkö vai eikö mennä. Tsemppasin kovin. Amok oli todella tehnyt töitä tänne asti ja nyt se näkyi. Latuvahtikin kannusti taputtelemalla käsiään yhteen. Amok lähti nousemaan ylös tasaisella voimalla. Tämän mäen päältä onneksi alkoi loiva lasku, jolla Amok sai vähän levätä ja ravistella happoja lihaksista. Edesä oli se toinenkin vielä. Siihen kun pääsimme Amok yksin kertaisesri lopetti vetämisen. Ymmärsin täysin koiraani. Olin itsekkin aivan loppu ja olisin halunnut luovuttaa. Mäen päältä kuitenkin olisi enään kilometri maaliin helppoa rataa. Amok ei vetänyt mäessä metriäkään. Se käveli edelläni, kun vedet silmissä lähes tulkoon rukoilin koiralta apuja. Ei herunut, mulkaisi vain, että sun vuoro. Mäki kesti ikuisuuden ja vauhti ei taaperokävelyä nopeampaa ollut. Vihdoin huipulla annoin Amokille suuntakäskyn vasempaan ja tokaisin vapisevalla äänellä perään, että nyt jos viitsisit mennä maaliin. Ja kyllä hän viitsi!

Viimeisen kilometrin roikuin kuin löysä spagetti narun jatkona. Jäljellä ei ollut kertakaikkisesti mitään. Tajusin miten ratkasevaa oli ollut se, että Amok otti vapauden levätä ja kävellä mäen ylös. Me ei oltaisi varmaan päästy maaliin muuten, koska NYT Amok kaivoi varavirtalähteensä esiin ja raivosi vauhdilla eteenpäin minun roikkuessa liinoissa maaliin. Stadionille kaartaessamme aloin liikuttelee raajojani sen näköisesti, että katsomossa olisi edes mielikuva siitä että hiihtäjäkin tekee jotain.  Maalissa makasimne molemmat. Hitto minkä homman tuo koira oli juuri tehnyt! Annoin kaiken rakkauden ja onnellisuuden tunteen siirtyä Amokiin siinä hetkessä. Nousimme ylös ja lähdimme kävelylle. Palattuani autolle ja huollettuani Amokin kägdin hakemaan suksia stadionilta. Anu juos vastaan samalla kun puguin puhelimessa kasvattajan kanssa. Anu hihkui jotain. Olimme tulleet toiseksi ja saavuttaneet SM hopeaa! Aivan käsittämätöntä! Eihän tämä voinnut olla todellista! Tuijotin tulostaulua ja kyllä, olimme tulleet toiseksi heti Lindan perään 1,15 minuutin erolla. En ikinä olisi uskonut että ensimmäinen Suomen arvokisa mitali tulee koirahiihdosta, mutta niin nyt oli päässyt käymään. En voinnut uskoa ja vaikeaa se on vieläkin käsittää, mutta tuo ei olisi ollut mahdollista ilman Amokia.

Kiitos #murrenmurkina #zerodc #flyingdogsuomi ja #natureapetfoods

Kiitos kasvattaja Heidi Suominen kannustuksesta, ei meidän olisi pitänyt sinua kuunnella, eikä kuunneltu.