27.4.2018 aamu alkoi tyypilliseen tapaan pommiin nukkumalla ja kamalalla kaahottamisella, jotta laivaan keretään. Nilkka suorana pitkin pikkuteitä ja kylän raitteja. Taaskaan ei paremmin olisi voinnut kisareissu alkaa. Laivalla nautimme perinteisen puuroaamiaisen ja suoritimne tax freen muonatäydennyksen eväiskoriin. Tallinnasta pois päästyämme huolsimme koirat. Jännä reissu olisi tiedossa senkin puolesta, sillä autossa oli nyt mukana kaksi nuorta uros dobermannia, jotka eivät oikein toisten poikien kanssa pelaa hyvin yhteen. Acca joutui olemaan näitten kahden apinan välissä. Olimme pyrkineet myös estämään näköyhteyden häkkien välillä ja tämä tuntui toimivan.

Seuraava pysähdys tehtiin Latvian puolella heti rajan jälkeen. Kävimme hakemassa Neste-Hesburger asemalta kahvit ja siinä hässäkässä katsoin että jotta tulipa tutun näköisiä ihmisiä vastaan. Saman aikaan kisareissunsa olivat aloittaneet Tsekkeihin matkaavat dobermannien suojelun MM-kisoihin osallistuvat maajoukkueen jäsenet. Vasta autolla tajusin, että olipa noloa, kun en mitään moikata tajunnut. Onneksi Tarja viestitti asiasta heille ja toivotimme onnea suorituksiin.

Matka jatkui läpi Latvian Areen, missä vaihdoimme kuskia. Tarja hyppäsi pakun rattiin ja minä sydän syrjälläni pelkääjän paikalle.

Jep, kuvat kertoo kaiken.. Liettuan rajan jälkeen oli sotilas viittomassa tien poskessa. Meillehän se viittoi pysähtymään ja kurvasimme rekkaparkkiin ihmettelemään mitä mies halusi. Passit ja ajoneuvon dokumentit, sekä selvitys mitä maassa teemme ja minne olemme menossa. Kyllä taas otti sydämestä. Varmaan myös sitä sotamestä, kun kaksi akkaa kaakattaa ristiin päät notkuen sekavaa englantia matkansa tarkoitusperistä sanoihinsa pahasti takellellen. Tästä matka jatkui lähes Kaunasiin asti, kunnes matkan teon keskeytti autosta kuuluva valitus. Jollakin oli nyt hätä ja pissataukoa vaadittiin.

Motellille ei ollut enään pitkä matka. Kirjauduimme sisään, tyhjensimme osan matkatavaroista huoneeseen ja suuntasimme kisapaikalle. Päivä oli kulunut rattoisasti saapuessamme hieman kuuden jälkeen perille. Kävimme tutustumassa kisakeskukseen ja hoidimme ilmottautumisen alta pois, olisipa edes yksi asia vähemmän hoidettavana sitten kisa-aamuna.

Ennen paluuta motellille kävelytimme koirat radan läpi. Muutama ärräpääkin pääsi ilmoille siinä lompsiessamme kurittomien ja aivan liian ylivirtaa täynnä olevien nuorukaisten kanssa. Rata oli tasainen ja vauhdikas. Pohja sen puoleen todella vaihtelevaa. Alkuun oli kovaa hiekkatietä, sitten lähes rämeen kaltainen ja todella kuoppainen metsäpolku, joka vaihtui kangasmetsäksi juurakkoisne polkuineen. Siitä eteenpäin vanhaa nurmen kyllästämää metsäautotietä kunnes tie muuttuikin louhikkoiseksi, vanhaksi ja metsän valtaamaksi rauniotieksi, jossa pahimmat kuopat oli yritetty täyttää kiven murikoilla. Jälleen pätkä kovaa hiekkatietä, mistä pujahdettiin vanhalle metsäautotielle. Loppu pätkä oli mukavaa hiekkatietä.

Siinä kävellessämme Tarja huikkasi että päällemme oli vyörymässä irtokoira! Äreä labradoriuros juoksi hampaat irvessä äristen kohti Tarjaa, joka oli kävellyt meidän takana Mobyn kanssa. Tarja koitta pidellä Mobya ja potkia koiraa pois. Sitten tietä pitkin juoksi toinen samanlainen aivan yhtä hurjana. Nyt oli pakko keksiä jotain! Otin molemmat koirat lyhyelle hihnalle tukevaan otteeseen, Hexaa vielä varuiksi pannasta kiinni ja siirsin koirat selkäni taakse. Lähdin pyhää raivoa täynnä kävelemään kitarisat perkelettä raikaen kohti irtokoiria. Se toimi! Koirat kiinnittivät huomion minuun ja lähtivät peruuttamaan edelleen kuitenkin äristen. Jatkoin etenemistäni koirien suuntaan, että Tarja pääsee kunnolla pois tulilinjalta. Kyllä helvetti meinasi jäätyä! Koirien isäntä juoksi paikalle kutsumaan koiransa pois. Onneksi kenellekkään ei käynnyt mitään ja loppu hyvin kaikki hyvin. Jatkoimme matkaamme ja tajusin seuraavan kerran suuta avatessani että siinä huutaessa meni koko ääni. Se itseasiassa naurattikin loppu illan.

Motellille päästyämme purkasimme loputkin tavarat, viritimme Hexalle häkin ja kävimme syömässä ennen yöpuulle kaatumista. Unta ei tarvinnut houkutella ja nukuin kuin tukki aamuun.

Lauantai aamuna ajoimme kisapaikalle hyvin aikataulusuunnitelman mukaisesti. Kävimme muutamat tutut moikkaamassa ja kierrätimme koiria siinä härdellissä sopeutumassa joukkoon. Kisojen avausseremoniaa varten meille oli tuotu autolle jäätävän kokoinen suomen lippu, joka pitäisi kantaa seremoniaan ja lykätä sitten johonkin. Todistusaineistoa tästäkin piti räpsästä.

Seremonia alkoi tivolimusiikilla, kyllä, tivolimusiikilla. Sitä seurasi paljon jorinaa mitä emme ymmärtäneet. Muutamaa puhujaa myöhemmin eri maitten lippujen kantajat lähtivät liikkumaan eteen. Hitto minunkin pitää mennä! Ravaan muitten perään kiireellä ja koitan silmäillä mitä sitten tapahtuu. Liput vietiin niille osoitetulle paikalle ja asetettiin telineisiin, jossa ne liehuisivat kisan läpi. Onnistumisen tunne. Ai että..

Hiljalleen alkoi olemaan aika Accan lämmittelylle. Lähdimme reippaalle kävelylle. Accan siinä kimpoillessa tulin nyrjäytäneeksi samaisen nilkkani, mistä toissa vuonna katkesi nivelsiteet kolmesta kohtaa. Sama nilkka on saanut kyllä osumaa senkin jälkeen ja jälleen siellä rusahti. Muuten kaikki oli hyvin, nilkka kesti painon ja pomppimisen ja hyppimisen kuten normaalistikin,vaan sivuttaisliikkeet hieman vihloi. Kaipa se siitä. Onneksi pyöräluokka on ensin ja sitten vasta juoksu.

Lämpötila oli kohonnut +17 asteeseen. Sää oli puolipilvinen ja ilma kostea. Edellemme pyöräsarjaan starttasi liuta kovia nimiä mm Puolan Agnieszka Jarecka, jolla on lukuisia titteleitä MM ja EM tasolta, sekä viime kaudella meitä löylyttänyt Latvian mestari ja arvokisamitalisti Ginta Kleinberg. Olimme kovassa paikassa Accan kanssa. Juuri meitä ennen radalle ampaisi toinen Latvian edustaja. Häntä lähdimme tavoittelemaan. Hänellä oli vahva greyster uros edessään jolla riittää vauhtia ja voimaa.

Acca ampaisi radalle. Pitkä hiekkatie taittui nopeasti ja käännyimme rämeelle. Alusta oli todella röykkyinen ja jalkani irtoilivat jatkuvasti polkimilta ja Acca joutui tämän etapin lähes omillaan kiskoa. Räme vaihtui kangasmetsäksi ja pääsin kunnolla polkemaan apuja koiralle maan viertäessä vielä hieman alas päin. Puitten lomasta silmiini osui edeltävä koirakko. Hänen koiransa teki töitä puolella teholla, eikä kuskikaan paljoa polkenut. Olimme taittaneet matkasta noin puolet kun pyyhkäsimme Latvialaisesta ohi. Hän paukkasi imuumme. Hänellä oli vahvempi koira, jolla selkeästi oli erinomainen kiritys ja he pysyivät kannassamme. Viimesimmässä tiukassa n 45 asteen oikealle kääntyvässä kulmassa hänen koiransa yllättäen kiilasi sisäkurviin. Mitä ihmettä! Acca kun nuoli kurvia itsekkin, oli lähellä etten kaatunut väistäessäni sisäkurviin tunkeutunutta koirakkoa. Miksi ihmeessä hän teki niin? Olimme kuitenkin jo minutin nopeempia ja hänen koiransa ei olisi tuolla tempolla töitä tehnyt, jos edellä ei olisi kirittäjää ollut. Accalla myös onneksi on kova kilpailuvietti ja tämän jälkeen viimeiset 400 metriä maaliin taitettiin melkoista haipakkaa, mihin Latvialaisella koirakolla ei paukut enään riittäneet.

Maalissa nojailin pyörääni eläinlääkärin tarkastaessa koirani. Jalat olivat tuhannen hapoilla. Annoin pyörän Tarjalle ja lähdin hoippumaan varikon suuntaan. Yhtäkkiä Ginta polkee perääni. ”Do you know your result? En tiennyt. Hän oli kysynyt maalissa olevasta ajanottoautosta meidänkin aikamme. Olimme toisena! Oletin heti, että Puolalaisella oli ollut ongelmia ja Ginta johtaisi. Hämmästyin suuresti kun hän ilmoitti, että Puolalainen oli johdossa, minä hänen perässä ja Ginta meidän takana. Aivan surrealistinen fiilis! Kyyneleet kirposi silmänurkkiin. Olin aivan äimänä.

Äimistys ravisi äkkiä, kun Accan jäähdyteltyäni oli aika alkaa preppaamaan Hexa ja Moby juoksusarjaan. Jännitys hiipi selkäpiitä pitkin. Nilkka ei kestäisi kauaa, jos joudun jatkuvasti vain jarruttaa Hexaa. Iskuvoima jarrutuksessa on suurempi ja kun sitä joutuu koko matkan tekemään, on kuormittavuus jotain aivan kamalaa. Siispä päätin, että pyrin juoksemaan niin kovaa vauhtia kuin pystyn Hexan tahdissa menemään jarruttelematta, niin kauan kuin pystyn ja sitten mietin lennosta mitä sen jälkeen teen. Onneksi olimme ensimmäisenä lähdössä ja tyhjille, vaikkakaan Hexan kanssa sillä ei ole juurikaan merkitystä. Peräämme starttasi Latvian hallitseva moninkertainen mestari Dace Almane. Hän tulisi meistä takuulla ohi. Olin aikaisemmin jo jutellut hänen kanssaan, että kun hän meidät saavuttaa niin ilmoittaa kuuluvasti, jotta saan Hexan nippuun ohituksen ajaksi varmuuden vuoksi.

Hexa raivosi näyttävästi kun kamppailin meidät lähtöviivalle pitäen Hexaa toisella kädellä korvasta ja toisella kädellä roikotin pannasta, ettei poika vedä minua kumoon heti siinä. Hexa pomppi tasajalkaa metrin korkeudelle, joten piteleminen ei ollut helppoa. 30 sekuntia ennen lähtöä Hexa hiljeni täysin ja alkoi tuijottamaan eteenpäin padoten energiansa lähtöä varten. Oli aivan hiljasta. Five, four, three, two, one, GO! Liu’utin narua kädessäni mahdollisimman pitkään lähdön tapahduttua, kun yritin kiihdyttää oman juoksuni mahdollisimman kovaksi, ennen kuin annan Hexalle täyden vetovapauden. Nykäsy oli silti todella hurja ja vihlasi selkään.

Nostelin jalkoja niin vimmatusti. Piti päästä johonkin rytmiin nyt heti! Vauhti oli aivan tajuton ja se voima millä tuo kiskoi, on jotain mikä täytyy kokea sen ymmärtääkseen. Hiekkatie oli kamala. Kova pohja, porottava aurinko, +17 astetta lämmintä ja pölisevä hiekka naamalla eivät helpottaneet oloa. Pysyäkseen Hexan tahdissa oli joka askeleella ponnistettava kovasti. Askelpituus piti olla riittävä päästäkseen edes siedettävään rullaukseen. Rämeelle päästyämme olo jopa helpottui päästessämme varjoon ja joustavalle pohjalle. Vielä jaksoi, vaan ei kauaa. Siinä vauhdissa, sillä tempolla minun kapasiteetti pysyä tahdissa tuli vastaan noin kahden kilometrin kohdalla. Olin kovin ylpeä jo siinä vaiheessa molemmista, vaan nyt jouduin tekemään jotain mitä en koskaan aikaisemmin ikinä ollut tehnyt. Pyysin Hexaa lopettamaan vetämisen. Minun voimat loppui kuin nappia painamalla. Kipu jalkalihaksissa oli tajuton. Kehuin kovasti Hexaa ja rauhotin häntä. Mennään nyt ihan hissukseen hetken. Dace tulisi millä hetkellä hyvänsä. Höntsäsimme eteenpäin kevyellä hölkkäaskeleella. Pidin askeleen kuitenkin rullaavana juuri sen vuoksi, koska ohituksen jälkeen mentäisi taas. Kerkesimme höntsäämään reilu puoli kilometriä, ennen kuin ohitus tuli. Ajattelin vai päässäni että voi ei.. Sitten mentiin ja lujaa! Hexalla ei ollut aikomustakaan päästää edellä kevyesti kirmailevaa latvialaista näkyvistä. Matkaa maaliin oli lähes 1,5km. Hoin pääni sisällä ties mitä mantraa, että askel pysyy loppuun asti. Nostele niitä jalkoja! Jalat lantion alle! Tue lantiota! Älä lompsuta, äläkä missään nimessä jarruta! Näkökenttä alkoi kaventua ja sumentua 800m merkin jälkeen. Tämä nyt puuttuisi vielä, että taju lähtee! Ei nyt hemmetti! Musta valtasi näkökentän reunoja ja kuroi keskelle päin. Vielä vähän matkaa. Maali oli lähellä, kaiuttimet kuuluttivat jossain. Hexakin tajusi tämän ja pisti lisää vettä myllyyn.

Maaliviivalla kaikki oli lähes pimeätä ympärillä. Ainoastaan pieni todella samea pullonpohja oli tajusta ja näöstä jäljellä. En uskaltanut pysähtyä vaan huikkasin eläinlääkärille, että lueppa siru äkkiä, kun tässä täytyynyt päästä kuolemaan jonnekin. Kävelin kuin tukevassa humalassa oleva henkilö kohti autoa. Hexa oli todella väsynyt myös. Lämmin ilma oli sillekkin hieman liikaa tuon raivokkaan esityksen aikana. Autolla kaaduin maahan lähes suorita jaloilta. Hexa tuli viereen makaamaan, aivan puhki hänkin. Tovi siinä maattiin. Nyt piti kävellä ja jäähdytellä hyvin. Pienet lähinnä suuta kostuttavat huikat vettä ensin ja sitten liikkeelle. Oli erikoista, kun koira ei vetänyt tippaakaan. Autolla juotin Hexan ja syötin Accan. Tarjakin oli saapunut Mobyn kanssa jo omalta osuudeltaan.

Moby oli lyönyt läskiksi kisan ja edennyt paljolti naru löysänä ihan jopa vieressä hölkäten. Aina kun radalla oli näkynyt joku kuvaaja tai ratavahti, oli Moby intoutunut vetämään, mutta lopettanut jälleen ohituksen jälkeen. Varmaan kuumuus osittain vaikuttanut myös siihen. Nyt jännättiin juoksuluokan tuloksia ensimmäisen päivän jälkeen.

Kävimme nauttimassa ansaitut keittolounaat ja päädyimme odottamaan kisapaikalla mushers partyjen alkamista. Juhlissa syötiin hyvin ja tulokset tulivat seinälle. Olimme Hexan kanssa kiinni pronssissa ja Tarja sarjansa hopeassa!

Aamulla palattuamme kisapaikalle perhoset pyöri vatsassa. Koska olimme joka luokassa kiinni mitaleissa, ei ollut varaa löysäillä. Keho oli tukossa edelliseltä päivältä, eikä juurikaan palautumista ollut tapahtunut. Läpötila oli jo valmiiksi korkealla ja ilma painostava. Eniten jännitti koirajuoksu. Eilisen tuntemukset olivat elävänä mielessä ja pelko omasta selviämisestä arvelutti. Minuutit kuluivat äkkiä Accaa verkatessani ja pian olimme jälkeen lähtöalueella. Lähtöjärjestys oli edellisen päivän nopeuskärjestys. Ero tuloksissa takanani tulevaan Gintaan oli vain 12 sekuntia ja hän varmasti pyrkii eron kuromaan umpeen. Lähtö tapahtui. Jalat olivat hapoilla jo ensimmäisen kilometrin jälkeen kääntyessämme rämeelle. Tällä kertaa yritin hakea parempia ajolinjoja, jottei jalat pomppisi pois polkimilta. Mieleeni hiipi tämän tästä ajatus, että lepään vain hetken ja annan koiran juosta ilman apuja ihan vain vähän aikaa. Nanosekuntissa toinen ääni vaihtui voimakkaampana ääneen. Se ääni muistutti jatkuvasti kuka takanamme oli tulossa! Lepäilyyn ei ollut varaa. Taival kestäisi vain vähän aikaa. Se piti jaksaa. Kerta toisensa jälkeen nousin polkimille rutistamaan lisää vauhtia Accan avuksi. Tuo pikkuruinen seisojatyttö oli aivan liekeissä ja takoi hillitöntä vauhtia +18 asteen painostavassa ilmassa.

Viimeiset metrit vielä ja olimme maalissa. Jalat ei kantaneet enään. Nojailin pyörään ikuisuudelta tuntuneen ajan ennen kuin uskalsin luovuttaa fillarin Tarjalle ja ottaa Accan syleilyyn. Se pentueen pienin rääpäle oli osoittanut hurjaa päättäväisyyttä, sekä sisukkuutta ja kasvanut todella aidoksi kisakoiraksi. Vielä oli edessä se kovin paikka. Juoksuosuus.

Hexa oli liekeissä. Lämpötila oli kohonnut +20 asteeseen, mikä huoletti minua. Koirani eivät ole kerenneet missään välissä tottumaan moisiin lämpöihin ja Hexassa se näkyi edellis päivänä palautumisessa. Astellessamme lähtöalueelle suu auki raivoavan pojan kanssa saimme hyvin tilaa. Ihmiset seurasivat osittain varmaan kauhuissaan pystynkö pitelemään koiraani. Korvaote piti. Hexa hiljeni ja tiivis tuijotus radalle alkoi. Olin täynnä kauhua.

Lähtöluvan saatuamme yritin jälleen pitää mahdollisimman pitkään narua kädessä. Vaikka kädesäni oli enään vain n 20 cm pätkä narua, tuntui nykäys siltä että lantio jatkaa matkaa ilman yläruumista. Irvistys ja jalkaa rivakkaammin alle.

Hexa veti maltillisemmn nyt. Jopa siedettävästi. Mahtoi johtua lämmöstä. Pystyin juoksemaan kohtuu tasaisesti. Vasta vajaa kilometri ennen maalia lämpö alkoi todella näkyä Hexassa. Askeleet meni Hexalla sekaisin vähän väliä ja räkä lensi. Silti poika painoi. Yritin juosta nopeampaa, vaan ei ne jalat enään antaneet mitään. Kehuin kovasti. Hieno poika, vielä hetki. Maalissa polvistuin Hexan viereen ja vain rutistin kovaa. Se oli siinä.

Mobylla oli ollut parempi päivä. Enään ei oltu lällytelty, vaan edellä oli mennyt ja vähintäänkin liinatuntuman pitänyt hyvänä alusta loppuun. Tarja ja Moby tekivät huikean yli 40 sekuntia paremman tuloksen edellispäivään jääden kullasta vain 4 sekunttia!

Palkintojen jakoa odotellessa nautimme ansaitusti belgialaiset vohvelit lattekahvin kanssa. Tunteet kuohuivat laidasta laitaan pään sisällä. Olimme saavuttaneet jälleen tavoitteet yli odotusten, itkeneet ja nauraneet, sekä ylittäneet kaikki kipukynnykset joita ei arvannut olevankaan. Häpeän ja ylpeyden saman aikainen tunteminen on todella erikoinen tunnetila. Se mitä varsinkin Hexan kanssa radalla koin oli niin suuri henkinen vuoristorata fyysiseen kidutukseen kytkettynä, ettei pettymykselle ollut siinä tilaa. Luovutin, mutta vain hetkeksi, enkä enempää olisi voinnut sinne radalle antaa. Enempää ei olisi ollut annettavanakaan. Silloin voi olla tyytyväinen. Se mikä hävetti oli se, etten pystynyt olemaan koirani arvoinen canicrossissa, mutta motivaatiota se antoi.

World Cup race

Baltic Cup II stage

Kaunas District Mayor Cup -10

Acca, DBW elite, silver

Tarja & Moby, DCW veteran, silver

Hexa, DCW elite, pronze

Kiitos jälleen kaikille mukana eläneille, kannustajille ja ystäville, että perheille. Kiitos yhteistyökumppanille arvokkasta avusta #murrenmurkina #zerodc #flyingdogsuomi ja #natureapetfoods