16.9.2017

Kainpo järjesti epävirallisen potkuttelutapahtuman, jossa ensimmäinen 2,5 km osuus potkittaisi koiran kanssa ja tulosten perusteella aika ajona samainen 2,5 km lenkki ilman koiraa. Luonnollisesti tiimimme nappasi haasteesta kopin, sillä kuuluuhan porukkaamme kaksi Kaitsun kasvattia, Acca ja Sintti. Samalla oli mukava päästä näkemään myös Kaitsulle jäännyt veljespari Make ja Väke. Oikein mukava perhetapaaminen, ”leikkimielisine” harjoituksineen  tiedossa. Matkaan lähti Auvon ja minun lisäksi myös Sara nuoren siperialaisen uroksensa kanssa kokeilemaan tasoaan. Lisäksi olin ottanut myös Hexan mukaan, jotta hänkin pääsisi ensimmäistä kertaa testaamaan kisamaista harjoitusta. Hexa ei osallistunut muuhun kuin DS1 osuudelle, sillä aika-ajona olisi vaikea lähteä yksilöpotkimaan kahta suoritusta. Acca sen sijaan oli nyt minun ”ykkösratsu”, jolla lähtisin kaikkeni antamaan.

Paikalle saavuttuamme kävimme Saran kanssa hakemassa kilpanumeromme ja lähdimme potkuttelemaan rataa läpi. Puolet radasta oli pelkkää nousua. Heti startin jälkeen rata kaartoi vasemmalle pitkälle nousujohteiselle osuudelle. Loiva nousu jatkui puolet radasta, välillä tuoden mukaan pieniä kipakoita nousuja, jonka jälkeen loiva puurtaminen ylöspäin jatkui. Mäkien päällä oli mutainen osuus hakkuualueiden keskellä ja yksi kohta oli aivan veden peitossa. Sieltä alkoi alamäki ja maaliin laskeutuva osuus. Yksi ylämäen nyppylä oli vielä muistuttamassa maitohappojen kiertyessä jalkoihin, ettei tämä mikään kevyt pala kakkua tulisi olemaan. Rata oli merkattu ja risteyskohdat nauhalla merkattu estäen kulun värälle uralle.

Valmistaduimme Accan kanssa lähtöön. Mieheni oli mukana avustelemassa ja lämmittelemässä Hexaa, sillä maaliin tultaessa joutuisin vaihtamaan koiran lähes lennosta ja painella takas radalle. Lähtö tapahtui mallikkaasti ja Acca kaartoi vasempaan. Tässä kaarroksessa oli ensimmäinen oikealle lähtevä, nauhalla merkattu/estetty risteys. Acca kaartoi ohjattuna vasempaan hienosti ja juuri viimeiseen mahdolliseen hetkeen se paukkasikin 90 asteen kulman ja lähti kiellettyyn suuntaan oikealle. Siinä tuli ensimmäinen kaatuminen. Hammasta purren kickari suoraan, koira eteen ja liikkeelle. Nousu osuus oli aivan tappoa. Siinä ajattelin että nyt nuorella koiralla tulee vielä motivaatio ongelmia tässä, kun mäki ei lopu ollenkaan. Jossakin vaiheessa Acca alkoikin katselemaan, että ootko nyt tosissasi että tässä nyt vain noustaan ylös päin koko ajan. Kannustin Accaa että nyt vain mennään, kohta helpottaisi. Hakkuualueella vesiesteen ylitys onnistui kohtuu hyvin. Hieman kiersi sivuun ja aavistuksen hidasti, mutta ei jäännyt epäröimään. Nyt alkoi laskeutuminen ja pääsi itse hieman vetämään happea. Ensimmäisen pitkän keskijyrkän laskun jälkeen rata kartoi vahvasti vasemmalle. Samasta mutkasta läähti viistosti oikealle alas tie. Tämä oli ollut nauhalla estettynä lämmittelykierroksella, mutta nyt nauha oli siirtynyt kisaradalle makaamaan radan poikki. Siinä yritin huuraa Accaa eteen päin, mutta koiralle suorin linja tuossa oli lähteä sille viistottaiselle alaspäåin vievälle tielle, kun minä jatkoin suoraan. Tässä kohtaa pääsi kyllä semmoinen perkele ilmoille, kun aivot kertovat sinulle nanosekunnissa viestin, että tulet kaatumaan, pahasti ja se tulee sattumaan, paljon. Risteyksen kulmassa oli iso mänty jokatorppasi kulkuni, Lensin komeassa kaaressa ohjaustangon yli kaularanka edellä puuta päin ja siitä ruhoni jatkoi pyörimistä metsärinnettä alas. Onneksi oli sen verta adrenaalia veressä, että juuri mitään kerennyt tuntea siinä hetkessä. Kömmin kickarin ja Accan luo selvittelemään sotkua. Menin siinä vielä epävarmaksi, että oliko reitti voinnut muuttua jossakin välissä kun olen ollut koiran kanssa lämmittelemässä ja jäännyt jokin kuulutus huomaamatta. Nauha makasi niin täydellisesti kisasradan poikki, että ajattelin käydä varmuudeksi tarkistamassa reitin, jolle Acca oli sujuvasti kääntyny. Olihan siinä saattanut olla hajutunneli, jota Acca seurasi. Umpikujahan se oli. Ei muuta kuin kira ympäri ja takaisin risteykseen. Sieltä tuli muitakin väärälle reitille samaisesta merkin siirtymisestä johtuen. Osa kun ei ollet käynnyt radalla ennen kisaa. Nyt alkoi tuntumaan pahalle. Koko oikea käsi oli aivan turtana. Vuoroin kuuma aalto ja kylmä aalto kädessä miljoonien neulojen pistelemänä, Puristusvoima hävisi jonnekkin ja kämmen tuntui pökkelöltä. Oikea lapakin tuntui hassulle ja niskaa alkoi juilimaan. Aikaa asian märehtimiseen ei ollut, sillä Hexa oli saatava radalle asap!

Lähdin Hexan kanssa hieman sekavassa tilassa uudelle kierrokselle. Toinen käsi toimi, mutta oikeassa ei ollut mitään millä ajaa. Ei ollut puristusvoimaa, eikä tuntumaan kahvaan. Pisteli niin vietävästi. Nojailin kyynärpäällä tankoon siinä koiraa kannustaessa ylämäkeen. Hexa oli aivan puhki, eikä ylämäessä ohitettava koirakaan jaksanut kiinnostaa nuorta urostani. Varman päälle silti otin ja juoksutin Hexan vanhasta sippe uroksesta ohi pitäen kickarin meidän ja ohitettavan välissä. Huonoja kokemuksia kun ei olisi varaa kenellekkään tulla. Hexa jatkoi ohituksesta mallikkaasti eteen päin. Sitten tuli se vesieste ja poka hieman hämmentyi, että eihän tuosta voi mennä ja meinasi pysähtyä. Kiljasin siinä että eteen vain, sillä en kerennyt, saati kyennyt jarruttaa vammasella kädelläni. Etupyörä hipasi Hexan kankkua ja samalla Hexa otti hieman ylimitoitetun loikan lammikon yli. Jes!! Ei kaaduttu mutaan ja matka jatkui. Tulimme pieni pelko ohjaajan perseessä kohtaan, jossa Acca veti minut puuta päin. Nauha oli käyty siirtämässä onneksi omalle paikalleen ja oikea kohta radasta oli auki. Hexa kuunteli hyvin suuntia ja nyt oli vain ajettava maaliin. Alamäen pitkä maaliin laskeutuva suora pelotti. En tuntenut oikealla kädellä missä jarrukahva on ja pysähtymisalue oli melko lyhyt, Vasemmalla kädellä oli etujarru ja sillä ei uskaltanut kovaa lukkojarrutusta tehdä. Kaikki henkinen ajatus takajarrulle ja pyrin puristamaan niin kovaan kuin pystyin. Toimi. Olimme hengissä ja pysähdyksissä. Talutin Hexan itkua pidätellen autolle, nyt alkoi jo vähän sattumaan. Sitten Kaitsu tuli kysymään haluaisinko uusia Accan kierroksen pilalle menneen tilalle. Muutama muukin olisi uusimassa väärälle reitille ajon vuoksi. Ja mitäpä minäkään muuta vastaamaan kuin että Totta kai!

Accan toinen startti. Olin pienellä väliajalla yrittänyt hieroa ja jumpata kättäni, jotta saisin sinne tuntoa palaamaan. Hieman pistely oli hellittänyt ja tunsin jarrukahvan olemassa olon. Acca lähti jälleen todella hyvin. Hän muisti ensimäisen mutkan väärän uran, ettei sinne nyt saanut mennä ja ohjautui mallikkaasti eteenpäin. Acca tsemppasi mäet nyt vieläkin paremmin kuin ekalla kierroksella. Vesiestettä ei edes huomioinnut, läpi vaan. Sitten tuli alamäki ja se kurja mutka. Onneksi yksi osallistujista oli mennyt ratavahdiksi paikalle, sillä Acca oli suoraan sukkanan juoksemassa uudelleen väärälle reitille. Onneksi siitä ratavahti sai kopin ja ohjasi takaisin oikealle suunnalle ja matka jatkui vaivattomasti eteenpäin. huikkasin isot kiitokset ja potkin maalia kohti. ohi oli nyt koirien kanssa ajelu. Vielä pitäisi yksinään mennä. No tänne on tultu osallistumaan ja pitämään hauskaa, joten sinne vaan!

Auvolla ja sintillä oli mennyt myös DS1 osuus kivasti, mutta Auvokin oli kaatunut samassa mutkassa missä me Accankin kanssa se ensimmäinen kerta. Sintinkin mielestä sinne oikealle kuului mennä. Tässä oli sitten nilkka vamma tapahtunut ja Auvo päätti jättää yksilösuorituksen väliin. Kipeällä jalalla on huono potkia. Sara ja Diego olivat myös onnistuneet koiraosuudella mallikkaasti. Diego oli siperialaisista nopeimman ajan tehnyt ja Sara pääsi hyvvästä asemasta aika-ajoihin. Minä pääsin starttaamaan myös hyvästä asemasta naisten toisiksi nopeimmalla DS1 ajalla. Edelle lähti seitsemän sekuntin erolla Kaipiaisen Hanna, jolla henkilökohtainen potkuttelu on samalla tasolla minun kanssa, eli ei juuri millään. Tosin muikilla on parempi kestävyyskunto ja nopeammat jalat kuin allekirjottaneella, joten taktiikkani oli pysyä tempossa mukana.

Siinä peräkanaa potkittiin. Katselin kun Hanna vaihteli vuorotellen juoksemisen ja potkimisen välillä kummalla etenee ja molemmat olivat yhtä nopeita tapoja. Itse yritin potkia loivat osuudet ja juosta jyrkemmät, mutta hapot kiertyi nopeasti jalkoihin ja päätin juosta mahdollisimman paljon ylämäestä. Olin aivan Hannan kannassa ja mietin menenkö ohi. jos menen, joudun lisäämään tempoa, joka nyt jo tuntui kuolemalta, tai pidän paikkani. Tässä vaiheessa Kirsi paukkasi meidän ohi niin että kura roiskui kasvoille. Kyllä siinä hetken haltioituneena katseli, että vautsi kun sen osaa. Lopulta päätin siinä mutaisimmassa kohdassa, hieman ennen alamäkiä, että nyt on se hetki, jos sen meinaa tehdä. Paukkasin ohi ja pyrin kiihdyttämään kohti alamäkeä niin paljon kuin pystyin. Edessä oli vielä se yksi ylämäen nokare ja siihen hyppäsin jo hyvissä ajoin juoksemaan. Happoa oli jo sen verta mukavasti pakaroissa, että potkuttelulla ei olisi nousu onnistunut. Jalat makaroonina vain ylös ja kickarin selkään ja lasku maaliin. Nyt oli lupa käydä kanttiinista hakemassa mokkapala ja kahvia.

Yllätyin kovasti omasta suorituksetani ja hurjan ylpeä olen Sarasta ja Diegosta. Tulokset olivat loppupeleissä sekunttitaistoa ja onnistumisesta saan kiittää koiraani.

Naiset:
1. Immonen Kirsi 13,41
2. Liimatainen Heidi 13,43
3. Kaipiainen Hanna 13,46
4. Heiskanen Raisa 13,47
5. Köcher Jasmin 14,50
6. Pöllänen Sara 18,55
7. Seppä Marjaana 19,12
8. Mäkimaa Anne 19,34
9. Valkeavirta Terhi 22,38

menossa mukana