Syyskauden ensimmäinen kilpailu ajettiin Viron Viljandissa. Kyseesä oli yökilpailu johon osallistui tälläkertaa minun ja Tarjan lisäksi pitkään toipilaana ollut Sara. Koko tiimi on kärsinyt jalkavaivoista jonkin aikaa ja Saralta oltiin jo kahteen kertaan leikattu takaristisiteet kuluneen vuoden aikana. Nyt onneksi Saran jalka alkaa näyttämään kilpailujen osalta vihreää valoa. Kovat oli koitokset kaikilla edessä. Jokainen starttaisi kahdessa lähdössä. Minä pyörällä ja kikkarilla, Tarja kikkarilla ja juosten ja Sara kaksi kertaa kikkarilla. Olin alkujaan ilmottautunut pyörään ja juoksuun, mutta jalkaterään ilmaantunut rasitusmurtuma sai vaihtamaan juoksun potkutteluluokkaan. Voisin matkustaa mukavasti laudalla. Tämä olisi koirillekkin näytön paikka. Moby, Hexa ja Hansu eivät ole koskaan kilpailleet kikkariluokassa. Hansulle ja Velmalle (Tarjan toinen koira) kisa oli myös ensimmäinen kilpailukokemus ikinä. Amokille ensimmäinen sulanmaan kisa vieralla kuskilla ja kaikille ensimmäinen yökisa. Eli paljon oli taas viivalla.

Matkaan lähdettiin aamupäivällä, mikä oli jo itsessään outoa. Olimme tottuneet heräämään yön pimeinä pikkutunteina ja ajamaan nilkka suorana satamaan. Nyt ajettiin rauhassa. Lisäksi olimme kahdella autolla liikenteessä. Radiopuhelimet kuitenkin muistettiin ottaa, jotta yhteydenpito autojen välillä on helppoa. Sauli (valeserkku) lähti mukaan huoltojoukoksi ja kokemaan myös ensimmäisen kilpailunsa. Laivamatkakin tuntui pitemmältä kuin normaalisti. Tallinnassa enimmäisenä ajoimme eläinklinikalle hakemaan merkinnät koirien passeihin ekinokokkoosilääkityksestä. Sitten alkoi matka kisapaikalle.

Olimme puoleen väliin matkaa jo tehneet kun edellämme ajoi hitaasti ja epätasaista vauhtia etenevä auto. Ajattelin, että tuosta ohi. Ei sitä jaksa koko ajan kiihdytellä ja jarrutella. Hyvässä paikassa katsoin sopivaksi ojentaa nilkkani ojoon ja kiihdytin ohi, seuraavassa hetkessä viittelöikin jo poliisitäti pysähtymään. No niin! Nyt sitten tilastotappiona tulisi ensimmäinen ylinopeussakko! Poliisitäti oli kovin nuori ja pyysi ottamaan dokumentit mukaan ja seuraamaan häntä kuusiaidan taakse. Sinne minä sitten kiltisti seurasin häntä. Siellä oli poliisimaija piilossa ja sinne taakse piti mennä istumaan. Hitto se oli kuuma paku. Danten seitsemän helvettiä siinä pakettiauton väliosassa. Ilma ei kiertänyt ja tuntui, että lämmitin sattoi olla lisäksi päällä. Siinä sitten hikoilin kuin rikollinen heidän kysellessä puhunko mitään muuta kieltä kuin englantia tai suomea. He eivät meinaan puhuneet kumpaakaan. Kysyi tarvitsenko tulkin. Kerroin etten tarvtse. Lopulta he päätyivät siihen, että he tarvitsevat tulkin ja ajuuttivat paikalle salskean nuoren poliisimiehen joka puhuikin oikein hyvää englantia ja hymyili leveästi. Kyllä siinä oli valmis jo kertomaan mitä vaan! Monta paperia allekirjoitin ja joka kerta nyökkäilin kun idiootti kysyttäessä ymmärsinkö kohdan. Mukavia olivat. Reilun puolen tunnin päästä kun pääsin ulos aloin kävelemään autolle. En voinnut vastustaa kiusausta kokeilla poliisien huumoria saapuessani ystävieni näköpiiriin. Aloin ontumaan vieläkin enemmän ja pitelemään peppureikäni kohtaa takapuolestani. Nyt äkkiä pois ja kisapaikalle mars.

Kisapaikalle ajettiin pientä metsäautotietä pitkin. Hymyilytti huomatessamme, että ajoimme osittain kisareittiä pitkin vastaan tullessa punaisia palloja ja sinisiä neliöitä, sekä maaliviiva. Tilaa varikkoalueella oli todella vähän ja autojen parkkiin saaminen vei hetken. Lopulta autot saatiin palkintokorokkeen lakanan taakse. Kävimme kiertämässä radan ensin itse pyörillä ja kikkareilla. Ilmottautumisen jälkeen starttasi lasten luokka, jolloin rata oli suljettu, mutta tämän jälkeen lähdimme kävelyttämään osalle koirista radan tutuksi. Takaisin autoille päästyämme huomasimme, ettei aikaa loppujen koirien kävelyttämiselle ollut. Pikaratkasuna lähdimme Saran kanssa ravuuttaa Hexan ja Hansun. Vielä oli aikaa nipin napin käydä polkemassa pyörällä lämpöjä päälle, ennen Accan starttia. Nyt oli Saulista apua, sillä koko tiimillä muuten oli melkoisen tiukka aikataulu.

Acca uhkui intoa kuten aina. Koira oli hereillä, valppaana. Hiljaisuus lähtöviivalla ja päässäni kuului Accalle keksimäni runo

Hold your breath and count down to five, Unleash the fire, it’s time to FLY!

Ja Acca oli radalla! Ensimmäiset kurvit mentiin sellaistavauhtia, ettei juurikaan polkea uskaltanut pimeydessä. Sitten tuli se risteys, josta alkoi kilometrin mittainen suora. Se kysyy päätä molemmilta. Kaukaisuudessa siintävä valo ei näytä tulevan lähemmäksi ollenkaan pitkiin aikoihin, mutta Accaa se ei haitannut. Koira vain kiihdytti ja kiihdytti, kunnes tiukka n 70 asteinen kurvi vasemmalle pakotti hidastamaan. Acca luki mutkan hyvin ja vauhti saatiin nopeasti takaisin. Sitten mentiin kiemuraista metsätietä. Välillä tuli yllättäen joku matalalla roikkuva kuusen oksa naamalle ja välillä valitsin huonon linjan johonkin töykkyseen kohtaan, jolloin jalat irtoili polkimista ja peppu tärähti satulaan. Yhdessä mutkassa oli todella pehmeetä irtohiekkaa mistä takarengas lähti liirtoon. Tämän sain korjattua kuitenkin, mutta sitä säikähtää enemmän, kun sitä ei näe, etkä voi ennakoida. Maalissa en huomannut Saulia ja Saraa, vaan ajoin sukkana ohi pitemmälle repimään vuoronumeroliiviä päältäni. Siinä sitten Sauli tulikin ja lähti Accaa jäähdyttelemään, samalla kun Sara vei pyörän pois. Tägit, jotka meille oli jaettu ajanottoa varten otettiin nyt pois. Järjestelmä oli kaatunut, eikä sähköistä ajanottoa voitu tehdä. Hirveästi asiaa ei voitu jäädä ihmettelemään, sillä seuraavana lähtisi Sara ja Amok, sekä Tarja ja Moby.

Avustin Tarjaa Mobyn kanssa. He lähtivät Saran ja Amokin edelle. Tästä osiosta olimme tehneet sotasuunnitelman, jos homma menee vaikeaksi. Tarjan edelle starttasi Virolainen RNB-koirakko, jonka vauhti ei vastaisi nopeutta, jolla Moby on treeneissä saatu kulkemaan ja koska ohitukset ovat vielä hieman vaikeita koiralle, olimme päättäneet että mitään riskejä ja kilpailuhylkäyksiä ei oteta, vaan jos ohi eivät nätisti pääse lähtevät viimeistään Amokin imuun.

Huoli oli ollut turha. Hyvin oli virolainen antanut tilaa. Tarja oli varmuudeksi vielä juossut lyhyemmällä liinalla ohi ja upeasti oli Moby lähtenyt jatkamaan! Siellä maalialueella Saulin kanssa odotettiin kuin kuuta nousevaa tuleeko Sara Mobystä ohi.

Sara lähti minutin Tarjan perään. Amok oli lähdössä tyyni. Tyyni kuten myrskyn edellä kuuluu olla. Seurasin hiljaa sivusta kun Sauli hoiti Amokin lähetyksen taipaleelle. Sen verta äitin tyttö on, että en ollut noteerannut Amokia koko reissulla, se matkustikin Saran autossa. Ei saisi yhtään jäädä minua kaipaamaan. Eikä jäännyt.

Koira joka on juuri saannut pennut ja jota en alkuun edes suunnitellut laittavani kuntoon täksi syksyksi oli nyt radalla osoittamassa, että hän on ollut ja on edelleen pesun kestävä kisakoira, jolla tullaan jatkossakin antamaan vaarallinen vastus muille osallistujille.

Maalialueella lähes pureskeltiin jo kynsiä. Sitten kuului kaukaa suomen kielellä mylvintää. Se oli Tarja ja Moby! Ei hemmetti, että nyt tuli onnistumisen tunnetta ja hyvää mieltä ovista ja ikkunoista! Tämä tarkoitti, että heillä ohitus oli mennyt hyvin ja Moby on tehnyt töitä koko rahan edestä radalla! Hetkeä myöhemmin kuului Saran parkasut pimeydestä! Sauli Amokia vastaan! Lujaa olivat tulleet ja lujaa virolaisesta ohi menneet ja vieläkin lujempaa sen jälkeen maaliin ajaneet. Sara vuodatti kaiken sen rakkauden ja kiitoksen koiralle, mikä sille kuului. Vaikeaa oli pysyä sivussa ja olla noteeraamatta omaa koiraa. Tämä oli kuitenkin Saran ja Amokin välinen hetki, eikä siihen parane väliin mennä. Heidän suhteen lujittuminen on jatkon kannalta tärkeässä roolissa.

Siinä kävimme koiria jäähdyttelemässä ja turisimme onnellisina molempien suorituksista. Ajantaju katosi täysin. Sitten se iski. Paljon kello on?! Meillä oli 7 minuttia aika olla Hansun, Hexan ja Velman kanssa lähtöviivalla! Äkkiä Amok autoon, pojat ulos, valjaisiin ja pissalle. Sitten kipitettiin vauhdilla. Sauli talutti Hansua, Sara omaa kikkaria, Tarjalla oli Velma ja minulla Hexa ja oma kikkari. Kikkarin takapyörä lonksui. Pysähdyin kokeilemaan sitä ja se oli irti! Rääkäsin, että nyt joku Hexaa pitämään, rengas on irti! Rengas oli kyllä kiinni ennen reissua, kun huolsin pyörät kisaa varten. Nyt kuitenkin lukitus oli niin löysällä, että töyssyssä olisi koko rengas tippunut. Sara otti Hansun ja jatkoi lähtöviivalle hällä oli minutti starttiin. Minä veivasin lukitusta kiinni ja samalla kun sain sen lukkoon sanoin Saulille, että menee auttaa Saraa. Eikä hetkeäjään liian aikaisin. Sauli pääsi juuri Hansun valjaisiin kun lähtölaskenta oli kolmen kohdalla. Sara taipaleelle ja Sauli meitä Hexan kanssa auttamaan. Tarja lähti juoksemaan Velman kanssa meidän perään. Häneltä oli numerolappukin unohtunut. Taas mentiin. Hexa tempoi hirveällä voimalla menemään.

Pitkällä suoralla näimme Saran valon kaukaisuudessa. Saavutimme hiljalleen. Hieman ennen tiukkaa kurvia näin Saran valon tulevan viistosti vastaan. Ei oltu kaukana. Kurvissa lähdin vaihtamaan tukijalkaa. Juuri kesken jalan vaihdon kikkari tössähti täynnä irtohiekkaa olevaan monttuun ja karkasi alta. Iskeydyin jalka solmussa kikkarin päälle oikealla kyljellä. Reisi, lonkankoukistaja, kylki, ojentaja, akillesjänne ja se jaljapöytä.. Hexa edelleen jatkoi töitä. Huusin vain; ”Hyvä poika, anna mennä vaan!”. Naarauduin sen 5-6 metriä siellä mahalteni perässä, ennen kuin vauhti hidastui sen verta, että pääsin terveellä jalalla ponnistamaan takaisin kyytiin. Nyt oli Hexa omillaan. Yritin auttaa terveellä jalalla potkimalla, mutta toiseen jalkaan sattui niin paljon, ettei tukijalkanakaan voinnut paljoa pitää. Hexa tuntui olevan tilanteen tasalla, koska nyt mentiin 110%. Maalissa oli onneksi tiimi vastassa. Sara tajusi heti, että jotain on tapahtunut ja huikkasi Saulille, että vie Hansun autoon ja tulee auttamaan. Itse ryömin halaamaan Hexaa vedet silmissä. Ei tuota koiraa voinnut tarpeeksi kiittää! Hexa käveli rinnallani tukiessani valjaan sivuun kävellessämme autolle. Sauli otti Hexan ja oli laittamassa tätä autoon, kun sanoin että ei käy. Jäähdyttelemään vain. Tuo koira oli nyt kuitenkin tärkeempi ja me Saran kanssa pärjätään tässä ensiapulaukun kanssa kyllä. Onneksi Sara oli hyvin varustanut EA-laukkunsa. Kylmä pussi jalkapöydälle ja toinen akillesjänteelle, ideaalisiteellä kiinni ja koholle. Panacodi ja burana huiviin ja makuulle. Tarjakin oli selvinnyt maaliin ja tuli pitämään kädestä kiinni. Hiljalleen kipu turtui jomotukseksi siinä maatessa. Yhtäkkiä tulikin kuulutus, että palkintojen jako alkaa. Kömmin ylös. Jalalle varaaminen ei onnistunut. Koirista mukaan otimme Accan ja Amokin, sillä heidän osalta palkintosijat olivat melko varmat. Liput kantoon ja menoksi.

Naisten koirapyöräilystä kultaa! Sauli talutti minut jakkaralle, Sara toi koiran ja siinä sitten nökötettiin. Acca venkoili parhaansa mukaan ja oli täyi työ saada se pysymään aloillaan.

Jotenkin se onnistui, että kuva saatiin räpättyä ja sitten sama takaisin päin. Koira Saralle ja itse Saulin olkavarteen. DS1 tulokset olivatkin sitten tuloillaan. Nyt jännitettiin, että miten se virallisesti menikään. Vastassa oli ihan koviakin miehiä ja naisia, jotka ovat tahkoneet mitalleja aikasemmissa kisoissa roppakaupalla. Nimet huudettiin viimesimmästä ensimmäiseen. Nimiä lueteltiin kahdeksannesta ylöspäin. Tarja ja Moby 5.! Itse oletin että me nyt ollaan tässä kohtaa varmasn neljäntenä, Sara ajatteli myös olevansa Hansulla tässä kohtaa, vaan ei! Viron edustaja kutsuttiin tähän väliin ja arvaatte varmaan mitä tämä tarkoitti! Vitsillään oltiin hekumoitu, että kolmoisvoitto olis aik jees ja nyt se vitsi muuttui todeksi! Hansu pronssilla! Olin niin varma Amokin voitosta, että olin valmiiksi melkein jo menossa kakkospallille, kun kuulutti, että Sara on myös toisella sijalla. Leuka lävähti melkein maahan asti, kun kuului voittajan nimi. Eihän me saatu ehyttä suoritustakaan?! Miten näin voi käydä?! Syyllisyys ja sanoin kuvaamaton onnellisuus, sekä hämmennyt sekoittivat siinä kohtaa päätäni, kun Sauli jälleen kiikutti minut ykkös pallille.

Eihän tässä voinnut muuta kun nostaa lipun korkealle! Tarja juoksi Velmankin kanssa neljänneksi ja ehyt suoritus muutoin ollut, vaikkakin koiralla oli väsy iskenyt loppumatkasta.

Kiitos Sara, Tarja ja Sauli. Tässä kohtaa ei varmasti tarvitse sanoa mitään muuta enempää. Ootte jokainen rakkaita omalla kierolla tavallaan.

#teamwerunfi #teammurrenmurkina #flyingdogsuomi #zerodc #natureapetfoods