Kerrankin tuntui mukavalta, kun kisareissu olisikin vain päivämatka Tallinnaan. Mukavaa vaihtelua satojen kilometrien autolla ajamiseen ja yöpymis paikkojen metsästämiseen. Ainoa huolen aihe reisulle oli erikoinen lämpöaalto, jossa lukemat helli ihoa korventaen nahan karrelle. Ennusteet olivat pakottaneet kisan järjestäjät jo kertaalleen lyhentämään rataa ja saapuessamme Keilaan elohopea oli kohonnut jo sille tasolle, että meillä Suomessa kisaa ei olisi ajettu. Täällä Virossa ei tosin turvasanoja tunneta ja rataa lyhennettiin vielä hieman. Ja hyvä niin. Kisaradan pituudeksi jäi vaatimaton 2,7 km, mutta kun lämmöt olivat hellelukemissa, tuntui tuokin raskalta ja pitkältä.

Paikalle päästyämme lähdimme rata kiertämään. Järkytyimme huomatessamme osassa rataa, joka kulki vanhalla joutomaalla, hurjan paljon lasia ja ohuita, teräviä metalli liuskoja ja muuta romua. Siellä sitten kuljimme pyllyt pystyssä pahimpia rojuja keräten ajolinjoilta pois vaarantamasta koirien tassuja. Jossakin vaiheessa oli luovutettava, että kerkeisimme kiertää radan ennen kisan avausta. Huoli oli silti kova. Eihän tuollasta saisi ajoradoilla olla, vaan nyt oli. Jatkoimme matkaa. Rata muuten itsessään oli profiililtaan todella mielenkiintoinen. Tekninen ja vauhdikas. Paljon kurveja, kiekuroita, avomaastoa, kapeata polkua, risteyksiä, ajoväylien ylityksiä, alustan vaihtelua aina vehreästä nurmesta asfalttiin ja tiukkoja pikku mäkiä. Koko ajan tapahtui jotakin. Tästä tulisi kivaa. Hoksottimet hereillä ja valppaana saisi olla.

Avajaiset käytiin kuuntelemassa, joissa kerrottiin viimehetken päivitykset radasta ja tapahtumasta. Nyt pääsisimme Accan kanssa näyttämään mistä pienet sisupussit on tehty. Edellemme starttasi kilpasiskomme Latviasta, joten parhaimman paikan lähtöviivalle saimme. Syke oli lähellä nollaa Gintan startatessa radalle. Hengitin syvään ja rauhassa. Sara piti Accaa ja Tarja pyörää noustessani polkimille odottamaan. Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi… Ja taas mentiin!

Acca lähti kuin tykin suusta radalle. Jo muutaman sadan metrin päästä tuli ensimmäinen kohta missä radan mutka sivuaa vastaantulevaa radan osuutta. Meidän tuurilla sieltä tulikin edellemme startanneen miesten sarjan osallistuja juuri samaan aikaan. Acca tietenkin äkkäsi äijän ja tahtoi kovasti kaartaa vasempaan tämän perään, varsinkin kun rata meidän osalta tässä kohtaa kulki avoimella nurmimaastolla ilman selvää ratauraa. Tiukalla käskyttämisellä Acca kuitenkin korjasi ajolinjan oikealle kääntyvään ysikympin kurviin missä ratapohja muuttui kovaksi soratieksi. Pitkä suora antoi hyvän mahdollisuuden kiihdyttää ensimmäiseen soraiseen ylämäkeen. Irtokivet sinkoilivat Accan jaloista ja nasahtelivat iholle. Kun puhutaan puolen kämmenen kokoisista murikoista, niin ne jo sattuvat ihan oikeasti. Muistutin vielä itselleni, että nyt täytyy pitää suu kiinni. Jos hampaisiin nasahtaa, niin ne jää sitten sinne radalle.. Ylämäen harjalta alkoi tiukka syöksylasku joutomaalle. Käskytin Accaa tiukasti vasempaan reunaan, sillä siellä olisi vähiten rojua jaloissa. Kerrankin Acca kuunteli. Hänellä kun ollut ongelmana pyrkimys aina oikelle. Nyt kuitenkin baana oli niin leveä, että vasemmalla olevaan puurajaan oli helpompi ehkä hakeutua. Pitkä suora ja kaarre vasemmalle nurmitielle. Edessä oli lyhyt kiihdytys pätkä ennen toista todella jyrkkää nyppylää.

Suoraan mäen päällä oli todella tiukka kaarre oikealle n 45 asteen kulma ja lasku mäen alle. Mäen päällä näin Gintan tulevan vastaan viereisellä uralla. Olimme ottaneet hieman kiinni. Muutaman tiukan vasemmalle vievän kurvin jälkeen kaarroimne loivassa ylämäessä oikealle kohtaan missä Ginta tuli vastaan. Ehdottomasti olimme hieman saavuttaneet. Nyt pitäisi rypistää loppuun asti. Toistaiseksi rata oli kulkenut kohtalaisen hyvin suojassa suoralta paisteelta, mutta se oli muuttumassa.

Suoran päästä kaartaessamme vasempaan metsä ei enään suojannut. Kuuma ilma lävähti vasten kasvoja ja teki hengittämisestä heti raskaampaa. Tämä oli myös paha paikka. Baana oli todella leveä, oikealla oli frisbeegolfareita ja kaiken maailman rantalentopalloilijoita, ja kamalasti sinkoilevia ihmisiä! Suora törmää autotiehen, mutta juuri ennen tietä kaartaa vasemmalle louhikkoinen hiekkapolku joka tekee tiukan s-mutkan oikealle. Tämä kohta on se ensimmäinen kohtaamis paikka vastaan tulevien kanssa, mistä alussa puhuin. Mutkasta pujottelet isojen kivien välistä, mitkä on tarkoitettu estämään autojen kulku uralle ja jatkaa hiekka parkkipaikan läpi kulmasta kulmaan. Käännös kulmasta oikealle ohi alikulkutunnelin, asfalttitien ylitys täysin urattomalle nurmitörmälle ja siitä ylös täysin aukealle nurmipellolle, mikä lähtee viertämään alas.

Alhaalla on useita asfalttiteitä ristiin rastiin rantamökkien keskellä ja näitten yli piti navikoida ilman turvaverkkoja, nauhoja tai edes ratavahteja.

Accalla oli nyt ollut kyllä hyvin korvat päässä ja hienosti ylitti risteykset metsässä kulkevalle hiekkatielle. Aurinko porotti niin ylhäältä ettei puut paljoa suojanneet, vaikka hieman helpottikin. Edessä oli jälleen tiukkaa mutkaa ja risteys, missä polku johti selvemmin oikealle, mutta rata kulki vasemmalle. Tämä oli onneksi nauhalla merkattu, vaan nauha oli koiraan nähden sen verta korkealla, että muutama lisäkäsky vaadittiin vasemmalle kääntymiseen. Viimeinen kurvi oikealle toi meidät jyrkkään kaksiosiseen mäkeen mikä nousee ylikulkusillan päälle ja kaartaa kesken mäen tiukasti vasempaan. Sieltä alkoi maaliin laskettelun viimeiset metrin. Tajunnan taso tässä vaiheessa oli häilyvä käsite. Vielä oli Hexa juostavana ja aikaa ei ollut tuntiakaan seuraavaan starttiin. Jano oli aivan tajuton. Kieli tuntui vetäytyvän nieluun ja posket oli imeytynyt hampaisiin kiinni. Yritin sinnitellä ja selittää itselleni rationaalisesti, että nyt ei ollut aikaa juoda, vaan ei auttanut. Pakko oli ottaa juotavaa. Otin pienen hörpyn ja mietin ettei siitä olisi haittaa. Pienestä hörpystä ei varmaan olisi ollutkaan, mutta seuraavassa hetkessä huomasin kittaavani kun kameli urheilujuomaa kitusiin. Tämä tulisi kostautumaan kyllä.

Hexa oli jälleen menossa. Olin toisena lähtövuorossa ja huolissani tietenkin kyselin edelle lähtevältä, että millainen pinkoja hän on. Hänellä oli pörrönen haski siinä narunjatkeena ja ei hän oikein tiennyt meneekö hän millaista vauhtia. No siinä sitten kerroin, että Hexa on kovin kokematon, että jos saadaan kiinni, niin toivoin saavani reilusti tilaa ohittaa. Hän ymmärsi hyvin ja toivotimme toisillemme onnea.

Hexan kanssa sai keskittyä aivan hurjasti omiin jalkoihin, sillä alusta oli kovin muhkuraista alussa polulla ja nurmialueella. Vasta soralla pystyi paremmin keskittyä juoksemaan ja hengittämään askelien sijaan. Hexa potkasi ylämäessä peukalonpään kokoisen kiven suoraan poskeeni. Nyt oli hyvä että se suu oli kiinni. Sattui silti. Alamäki oli kamala! Tulin lähes tasajalkaliukua alas yrittäessäni jarruttaa tuota apinan raivolla etenevää höyryveturia. Tasamaalla sain jälleen jalat alle ja matka jatkui. Kyljessä nipisteli. Se oli se pirun ryyppääminen siellä autolla. Nipistely oli vielä siedettävä, joten nyt piti sitten keskittyä hengittämiseen ja mahdollisimman tasaisen vauhdin löytymiseen. Tuolla radalla se tasaisen vauhdin löytyminen ei helppo homma ollutkaan, kun nopeus muuttuu, alusta muuttuu, on mäkiä ja kurveja.

Siinähän nyt kärvistelin helteessä tuon helvetin hullun perässä. Olimme kulkeneet taivalta hyvää vuhtia päästessämme kohtaan, missä jouduimme avoimeen paisteeseen. Sitten se iski. Pahimman luokan kylkikramppi! Ei perkele soikoon! Nyt se oli sitten vain selviytymistä loppuun, kun rataa oli puolet jäljellä. Vauhti romahti täysin ja irvistely oli sen mukaista. Hexa oli onneksi myös helteestä hieman väsynyt, eikä enään ihan täydellä volyymilla kiskonut. Ei se siltikään mitään helppoa ja mukavaa ollut, mutta hieman siedettävämpää ottaen huomioon, että nyt oli krampin takia jo hiton vaikea juosta. Kipu ja paahde saman aikaisesti toivat mieleen outoja ajatuksia luovuttamisesta. Kuin piru ja keiju olisi istunut olkapäillä, toinen kannustaen ja toinen latistaen.

Jotenkin sain selitettyä itselleni, että maaliin asti pitää selvitä. Viimeisen mäen mutkassa oli pieni tyttö taputtamassa käsiään yhteen. Hexa luonnollisesti innostui, että palkkaajahan se siinä ja jouduin useaan kertaan ihan karjumaankin että homma ei ollut vielä tässä. Onneksi mäen päällä ollut tytön isä alkoi myös taputtamaan, jolloin Hexa ilmeisesti tajusi, että vielä piti mennä. Ukon ohi päästyämme näkyikin jo maali, missä Sara kannusti Hexaa maaliin. Oma huutokin oli melkoista mylvintää siinä alamäessä kylkikrampin kanssa, mutta nyt se oli ohi.

Juttelin maalissa edellemme startanneen naisen ja hänen isänsä kanssa. Hänen isänsä oli ollut kellottamassa puoli välissä rataa ja kertoi meidän olleen siinä kohtaa reilusti nopeempia ja ihmetteli miten vauhtini oli hidastunut äkillisesti niin paljon. Kerroin että omaa tyhmyyttäni olin mennyt juomaan liikaa hieman ennen starttia, mikä sitten kostautui loppu taipaleelle. Joka tapauksessa olin erittäin tyytyväinen suoritukseemme. Hexa teki suuren työn +26 helteessä. Siihen ei voi olla millään muotoa pettynyt.

Tarja oli startannut Mobin kanssa taipaleelle jo. Mobille oli selkeästi kehittynyt parempi vaihde. Nyt ei hölläilty, vaan juostiin. Mäet ja kurvit ja kaikki. Ohituksia oli tullut useampi ja niistä olivat menneet ilman vääntämistä hienosti ohi.

Tässä kisassa ei valitettavasti ollut erikseen veteraani luokkaa, joten kovaan paikkaan Tarja ja Mobi joutuivat näytön antamaan, naisten eliitti sarjaan.

Koirien lullutuksen jälkeen oli aika ottaa pienet napsut. Tarja oli ostanut laivalta pienen jekkupullon, josta nyt sitten nautimme kulaukset silkasta selviytymisestä. Ai sitä naurun määrää kun Sara napsi meistä kuvia samalla kun hörpimme lämmintä, raakaa jäägeriä.

Selkeästi tätä ei tule tehtyä kovin usein.

Tuloksia odoteltiin pieni hetki. Sitten totuus paljastui. Accan kanssa olimme voittaneet kultaa ja Hexan kanssa hopeaa! Tarja oli juossut nuorison joukossa upeasti neljännelle sijalle ja kun ottaa huomioon, että sarjaan osallistui 14 juoksiaa, oli tämä huikea tulos!

Vielä olisi edessä yksi kilpailu ennen kauden päätöstä. World Cupin kilpailu Latvian Kegumassa tulisi päättämään huikean kevät kauden.