Viron osakilpailu oli jo Baltic Cupin lV kisa. Olin ennakkoon kasannut itselleni jos jonkin moiset suorituspaineet ja paniikin, sillä oletin että tänne nyt sitten tulevat ihan kaikki ympäri Eurooppaa. Viro on kuitenkin keskeinen maa Baltiassa jonne on helppo tulla joka puolelta ja joka jatkuvasti kasvattaa statustaan myös matkailumaana. Onneksi tätä reissua ei tarvinnut yksin tehdä. Tarja lähti mukaan Mobyn kanssa osallistumaan koirajuoksun naisten veteraanisarjaan ja Sara huoltojoukoiksi.

Perjanti aamuna olimme jälleen myöhässä aikataulusta. En kertakaikkiaan ymmärrä, miten on ylipäätään mahdollista nukkua pommiin lähes joka kerta kun tarvitsee lähteä ulkomaille kisaamaan. Voi sitä liikenteen hitautta aamuruuhkassa. Kerkesimme kuitenkin viimeisten joukossa laivaan. Tallinnasta alkoi tuttu taival kohti Pärnua. Olimme hankkibeet majoituksen aivan ihanasta Reiunmaan motellista, jota voin lämmöllä suositella kodinomaista majoitusta kaipaaville. Asetuimme hetken verran ennen kisapaikalle suuntaamista. Tarkoitus oli käydä rata kävellen läpi ja miettiä strategioita viikonlopulle. Kisa oli ensimmäinen laatuaan, jossa luokat ajettiin ”dual start”-tyyliin, eli samaan aikan starttaa rinnakkain kaksi koirakkoa. Lisäksi koirajuoksussa oli toisena päivänä yhteislähtö ja kaiken tämän olimme unohtaneet. Muutoin näitä olisi saattanut harjoitella treeneissä. Omalla kohdalla en kuitenkaan ollu huolissani, mutta Tarjan puolesta olin kauhuissani. Rata oli aivan mahtava. Juuri Amokille tehty. Koko ajan tapahtuu, mutta mitään isoja mäkiä ei ollut. Nopea ja kurvikas rata jossa oli muutama pitkä vauhtibaana.

Motellille palattiin kaupan kautta. Syötiin ja nautittiin ympäristöstä. 

Innostuttiin Saran kanssa kauniista pihakeinustakin niin paljon, että kipeetä teki. Söpöily yritys olikin armoton pääpusku vastapalloon molemmilta, että tyydyimme pitämään jatkossa hieman turvaväliä. Väsymys iski todella aikaisin ja ihan kaikkiin. En miesmuistiin muista koska olisi noin väsynyt ollut jo kahdeksan aikaan illalla, että painuu maaten. Unet kyllä tulivat tarpeeseen.

Ensimmäinen kisa-aamu alkoi rauhassa. Samaan motelliin oli mjoittunut myös uusi brittituttavuus, jonka tapasin Valko-Venäjän kilpailussa. Söimme yhdessä aamiaista, mikä ilokseni oli kotoisa ja maistuva. Kaurapuuroa, ruisleipää, leivän päällisiä, kananmunia, kahvia… Aino miinus puoli oli, ettei voinnut syödä niin paljoa, kun olisi maistunut, sillä urheilu. Siitä pelipaikoille sitten katselemaan. Startti lähestyi ja lähdin lämmittelemään Amokin. Mieleni pulppusi kauhuskenaarioita toisen perään ”entä jos” tilanteita ja vatsa möyrysi. Lähtöön oli enään vain hetkiä aikaa. Radan tuntumassa Amok oli tulta ja tappuraa. Yritin unohtaa kaikki pelkotilani leikkimällä Amokin kanssa ja pienillä hölkkäpyrähdyksillä lämmön ylläpitämiseksi. Vihdoin oli aika asettua viivalle. Vierestä starttasi Latvian edustaja, nainen jonka olimme jo monesti jättäneet tuloslistoissa taaksemme. Ajattelin, ettei syytä huoleen. Hänellä oli vahva ja iso greyster uros, jolla saattaa olla enempi potkua startissa, mutta meillä oli sisua ja Amokilla taistelutahtoa varmasti moninkertaisesti. Viisi, neljä, kolme ja vieruskaveri starttasi tässä vaiheessa jäädessäni monttuauki siihen viivalle odottamaan että laskevat nyt sekunnit loppuun, kaksi, yksi, drive! Ja me ampaisimme perään. Amok otti vieruskaverin varastamat kaksi ja puoli sekunttia kiinni ennen 100 m lähtösuoran päättymistä, mutta nainen blokkasi meidät pahasti sisäkurviin hänen tulkessa ulkoradalta. No ei mitään hätää ajattelin, vetäköön meitä tuon kurvin jälkeisen mäen ylös niin otetaan harjalla ohitus. Huusin harjalla rallienglanniksi, että tullaan oikealta ohi. Hän blokkasi meidät työntäen Amokia kohti sivuaitaa. Jouduin lyömään jarrua ihan kunnolla törmäyksen estämiseksi ja kerroin Amokille, että kiertää vasemmalle. Amok on kyllä unelma koira tälläisissä yllätyspaikoissa. Hän toimi kuin täsmäohjus ja kaarsi vasemmalle ja lähti kiihdyttämään vauhtia uuteen yritykseen. Huusin jälleen että tullaan vasemmalta, että anna tilaa! Muikki vilkas meitä ja jälkeen blokkasi meidän ajolinjan ja ohitus yrityksen! En voinnut käsittää miksi hän toimi niin! Aivan uskomatonta! Amok oli aivan kipinöissä ja jopa kiukkuisena. Hän halusi päästä rajusti ohi. Sitten huusin Amokille nähdessäni mutkan jälkeen avautuvan lyhyen suoran ennen pientä mäkeä; ”Läpi vaan!”. Nousin polkimille ja latasin vauhtii niin paljon kuin pystyin koiralle antamaan, ettei nainen kerkeisi enään uudelleen blokkaamaan meitä. Pääsimme rinnalle ja Amok pääsi juuri ja juuri pyörän ohi koiran rinnalle, kun muikki yritti uudelleen blokata. Minä huusin perkelettä ja Amok ärähti ohitettavalle koiralle! Hitto että häpesin, vaikkakin ymmärsin koiraani kaiken sen turhauman jälkeen. Huusin vielä toisen perkeleen koiralleni joka selkeästi tiedosti tehneensä jotain mitä ei saisi. Näin miten Amokin itsetunto pieneni silmissä. Nyt ei olisi aikaa velloa itsesäälissä, sen aika on myöhemmin, nyt ajettiin kilpaa! Tsemppasin Amokia; ”hyvä tyttö! Anna palaa, urku auki vaan, hienosti meni!!!” Ja niin lähti Amok uuteen nousuun. Latvian kilpasisko jäi kirjaimellisesti kuin tikku kakkaan ja me nautimme loppumatkan vauhdikkaasta ajosta. Radalla oli edelle lähteneitä koirakoita kuusi. Viisi niistä ohitettiin ennen maalia, jokainen tyylipuhtaita taattua Amok-laatua, eli muita ei ole olemassa radalla meiningillä.

Maaliviivalla kerroin heti tuomarille mitä radalla tapahtui. Hän tiedusteli haluani protestoida, mutta ajattelin ettei ehkä ollut syytä, vaikka törkeän epäurheilijamaisesta käytöksestä olikin kyse. Jätin asian siihen ja painelin huoltamaan koirani ja tsekkaamaan Tarjan henkisen ja Mobyn fyysisen tilan.

Tarjan suoritus jännitti omaani enemmän. Moby oli tullut eteenpäin treeneissä todella isoin harppauksin ja Tarjalla oli vahvan rautainen ote koiransa ohjaamiseen, eikä turhia riskejä varmasti ota. Silti jännitti. Tarjan jalat ja kunto noin muutenkaan ei nyt ihan parhaimmillaan ole ollee flunssien ja tulehdusten riehuessa. Sara lämmitteli Mobyä jalkaisin ja minä juoksutin vielä fillarilla viimeihetken lämmöt ennen radalle asettumista. Lähtölasekenta alkoi ja sinne katosivat radalle. Heidän vierestä syartannut sai paremman lähdön ja he pääsivät Tarjan edelle lähtösuoran päästä. Nyt vai Saran kanssa jännitettiin pitkiä minuutteja.

Tarja ja Moby näkyvissä! Oli vaikee olla kiljumatta hysteerisesti. Näissä kisoissa ei saisi kannustaa niin kuin me olemme tottuneet, vaan kannustamisen tulisi olla mahdollusimman äänetöntä käsien taputtelua ja semmoista. Myn oli pakko pari kertaa hihkaista maltillisesti Mobyä että se kiinnittäisi huomion minun kädessä viuhuvaan purutyynyyn. Ja onnistuihan se. Saatiin Tarja maaliin! Siitä saateltiin autolle ja aloimme jäähdyttelyt ja huollot. Tulosten odottaminen oli piinaavaa, mutta ai sitä ilon määrää kun tajusimme, että olemme molemmat kiinni palkintokorokkeessa. Minä toisena ja Tarja kolmantena! Huikea tulos josta oli hyvä seuraavalle päivälle jatkaa.

Sunnuntai alkoin kuten lauantaikin. Aamupala, katso mitä syöt ja kuinka paljon. Tavarat kasaan ja auto kuntoon, koirat sisään ja matkaan mars. Jännitti hälleen kuka sieltä viereiselle radalle tällä kertaa tulee. Nyt oli kova paikka. Viereemme lähti Latvian hallitsevan mestarin isä, joten meidän oli turha yrittää lähdössä mitään. Suosiolla johto hänelle ja sitten vain perässä kunnes tulee sopiva paikka. Kaikki menijuuri suunnitelmien mukaan, mutta minua alkoi huolettaa sillä ukkeli katseli todella pelokkaana jatkuvasti olkansa yli ja yritti tehdä meihin rakoa aina pienissä ylämäissä, siinä onnistumatta. Olimme perässä kuin pukamat! Amok alkoi kiihdyttää sillä edessä avautui todella pitkä suora. Edellä menevä koirakin mulkoili meitä vuorotellen kilpaa kuskinsa kanssa. Olin valmistautunut pyrähdykseen ja sitten yhtä äkkiä meidän vauhti alkoi tippumaan. Amok jarrutti! Nyt oli jotain pielessä. Miksi näin tapahtui, sattuiko jotain, oliko Amok kunnossa. Annoin Amokin ottaa rauhassa hetken, jotta voin seurata sen liikkeitä. Niissä ei ollut mitään vikaa. Ukko edellä loittoni ja sitten se katosi näköpiitäristä kokonaan. En osaa selittää seuraavaa, mutta heti kun mies oli kadonnut näkyvistä, alkoi Amok kiihdyttää raivoisasti omalle tasolleen ja maisema vaihtui taas. Kurvit, mutkat, nyppylät ja kuopat ajettiin uskomattomalla draivilla. Sitten katsahdin eteeni n puoli kilometriä ennen maalia. Siinä oli se ukko, johon menetimme näköyhteyden. Siinä se nyt oli ja saavutettiin koko ajan metri metriltä. Ohitusta emme saisi, sillä radalta tulisi mitta loppumaan ja kyllä se äijä vaan ihan pirun kovaa meni, mutta saimme hyvin kurottua menetetyn matkan kiinni.

Ai että olin ylpeä koirastani! Mutta mitä tuolla radalla oikein tapahtui ja miksi? Juttelin siinä muutaman muun osallistujan kanssa ja ihmettelin heille tätä asiaa ja he kertoivat minulle, että se koira (hurjan kokoinen greysteri uros) on aggressiivinen toisia kohtaan ja kokonsa vuoksi myös todella vaikeasti hallittavissa. Olin äimänä siinä. En voinnut olla ajattelematta vaistosiko Amok tämän, kieltäytyi ohittamasta ja antoi koiralle tilaa edetä, sillä niin hermona edellä ajanut koirakko meidän läheisyydestä kyllä oli. Mene ja tiedä, mutta muuta selitystä en itse oikein osannut järkeistää oman koirani tuntien.

Tarjan startti lähestyi ja tällä kertaa se oli yhteislähtö. Minun neuvoni oli että menevät sisäreunaan väkisin vaikka ja pyrkivät siitä keulille, muuten olivat kyllä niin omillaan kun vain olla ja voi herran hallussa olla.

b

Moby toimi kuin unelma! Tarja vain varmisteli ihan liikaa, eikä antanut narua tarpeeksi ajoissa. Moby oli niin keskittynyt eteenpäin kun vaan voi olla! Sinne hävisivät jättäytyen viimeisten joukkoon. Nyt sai taas ristiä sormia ja varpaita, että hengissä tulevat maaliin

Hyvä ettei alettu Sara kanssa itkemään kun näimme Tarjan mäen päällä laskeutumassa maalisuoralle! Sieltä saapui aivan soturinainen hirveetä kyytiä tolppakorvan saattelemana maaliin ja siihen romahti, niin nainen kuin koirakin! Ei jumankauta sitä ylpeyden tunnetta. Ohituksia olivat napsineet minkä kerkesivät ja raivosivat tiensä eteenpäin ja nyt se myös palkittaisiin.

Tarja ja Moby juoksivat veteraaninaisten sarjassa pronssille ja me puolestaan napattiin jälleen yksi hope. Ei paha ollenkaan. Nyt jälleen reissu kotiin olisi edessä. Kiitos mimmit ja tukijoukot!