Matkaan valmistautuminen alkoi jo alkuviikosta. Tällä kertaa otin mukaani Amokin lisäksi myös Hexan turistikoiraksi ja kokemaan matkustamisen ilot. Päätös Hexan mukaan ottamisesta tuli hieman extemporena, eikä ollut ihan loppuun asti ajateltu.. Reissu oli pitkä ja autolla taittaen kestäisi hieman kauemmin, kuin mitä tähän mennessä olimme tottuneet reissaamaan. Kilometrejä Tallinnasta kisapaikalle yhteen suuntaan oli päälle 750, joten aikaa oli varattava runsaasti. Matka alkoi torstai aamuna tapani mukaan pommiin nukkumisella, mutta se ei estänyt minua kerkeämästä Länsisatamasta 7.30 lähtevään Tallinnan laivaan. Hilkuille meni, sillä kerkesin laivaan juuri ja juuri viimeisien autojen joukossa. Tallinnasta matka taittui kohtalaisen verkkaasti Latvian puolelle vain yhdellä pissatustauolla. Latviassa pysähdyimme pitemmäksi aikaa, jotta koirat saivat kunnolla jaloitella ja juosta. Pysähdyspaikkamme oli entuudestaan tuttu Latvian Open Dryland Championchips kisamatkalta ja nautin nostalgisesta tunnelmasta itsekin.

Latviasta jatkoimme Liettuaan Vilnaan jälleen yhden pysähdyksen taktiikalla ja etsimme sieltä majoittumispaikan kellon ollessa jo sen verran että hämärä alkoi laskeutumaan. Nopea trivago-haku etsi meille pienen youth hostellin vanhasta kaupungista. Auto oli aivan liian iso vanhan kaupungin pikku kujille ja navigaattorilla oli vaikeuksia löytää perille sokkeloisilla kujilla. Hostellilla kuitenkin asetuimme nopeasti taloksi ja lähdimme lenkkeilemään Vilnan vanhaan kaupunkiin. Kyllä varmasti olimme näky minun naarautuessa kahden, ehkä hieman ylienergisen dobermannin perässä kiroillen. Hexahan oli aivan mahdoton ryysiessään jokapaikkaan saman aikaisesti ja Amok ei paljoa antanut armoa hänkään. Puolisen tunnin tappelun jälkeen kävely alkoi olla jo ihan siedettävää.

Yön levättyämme matka jatkui. Nyt oli Valko-Venäjän raja ylitettävänä. Rajan ylitys jännitti jo valmiiksi Venäjän reissun sekoilujen jälkeen, että mitähän tästä tällä kertaa tulisi. Passit sisään luukkuun, terttu lappuja takaisin täytettäväksi, kaiva papereita autossa virkailijalle ja täytä laput uudelleen, sillä niissä on virhe. Työnnä laput takaisin luukkuun ja aja seuraavalle portille. Työnnä laput ja passit ja auton rekisteriotteet vakuutustodistuksineen seuraavasta luukusta sisään, hymyile. Avaa auton ovet ja vastaa huonolla englennilla esitettyihin kysymyksiin oleskelustasi maassa. Sitten virkailija toteaa, että koska minulla on koiria, tulee hänen viedä minut rajaeläinlääkärille koirien passien kanssa ilman koiria. Selvä… Jätin autoni tarkistuspisteelle ja marssin nuoren tullivirkailija tyttösen perässä kauempana sijaitsevaan rakennukseen jossa huoneessa istui kaksi rajaeläinlääkäriä. Toinen hoisi jonkun muun asioita siinä ja toinen otti minun koirieni passit syyniin. Eläinlääkäri ei puhunut sanaakaan englantia, mikä kummastutti hieman. Tullivirkailija tulkkasi ontuen mitä eläinlääkäri sanoi. Hexalla ei ollut paperit kunnossa. Eipä niin. En ajatellut koko asiaa Suomen puolella ottaessani koiran mukaan turistiksi. Minulla ei ollut Hexan passissa merkintään koiran matkustus kunnosta. He alkoivat naureskelemaan minulle että ei voi päästää meitä maahan ja että tarvii olla merkintä matkustuskunnosta. Se pitäisi hakea Suomesta ja tulla sitten uudelleen. Koitin kysyä, voiko rajaeläinlääkäri tarkastaa koirani ja todeta sen matkustuskuntoiseksi, sillä muut merkinnät kuitenkin löytyi Hexankin passista. Ei käy. Hän jalkoi siansaksalla minulle puhumista ja naureskeli päin naamaa. Enhän minään mitään siitä ymmärtänyt, mutta tuli todella kiusaantunut olo, kuin rikollinen olisi ja se nauraminen. Se vain ei loppunut. Kerroin kisasta ja kysyin että onko nyt niin tosiaan, etten pääse sinne. He hirnuivat edelleen päin naamaa Valko-Venäjän kielellä puhuen. Sitten kysyi onko tämä oikeasti teille jokin julma vitsi, kun en ymmärtänyt miksi yht´äkkiä minulle vain nauretaan, eikä puhuta millään ymmärrettävällä kielellä mitä tässä tapahtuu? Ei ollut vitsi kuulema. Edelleen nauroivat ja sanoivat että Suomeen Suomeen. Sitten aivan puskista tullivirkailija totesi;” Okay, you can go now”. Leuat putos aivan auki. Siis nyt ne sitten kuitenkin päästivät minut maahan. Selvä homma! Hyppäsin autoon ja ajoin vielä yksille porteille, ojensin vielä kertaalleen laput ja passit ja sitten aukesivat Valko-Venäjän rajan portit.

Yhteydet poikki, kuten Venäjällä. Olin ladannut päivitetyt kartat navigaattoriin ja luulin että olin ottanut asioita huomioon paremmin tällä reissulla. No en ollut. Minulla ei ollut navigaattorissa hieroglyfi-merkkejä joita tarvitaan Valko-Venäjän katujen kirjoittamiseen eikä nettiyhteyttä jolla olisin voinnut viestitellä majoituspaikalleni. Onneksi on Vegetuki. Laitoin tekstiviestin Heidille ja pyysin hakemaan tapahtuman fb-sivulta koordinaatit kisapaikalle. Heidi laittoikin ne nopeasti. Sitten laitoin toisen viestin, johon copypasteilin sähköpostivarauksesta majoituspaikkani osoitteen ja pyysin selvittämään tämän paikan koordinaatit. Koordinaatit olivat ainoa tapa navikoida normaaleilla aakkosilla varustetulla navigaattorilla tuollaisessa paikassa jossa aakkosia on varmaan kaksi sataa erillaista. Heidi ilmoittikin että tässä voi hetki mennä. Ei mitään. Lähdin navigoimaan Minskistä kohti kisapaikkaa. Matkaa minskistäkin tuli ihan kiitettävästi, sillä en tosiaan ollut tajunnut kuinka isosta alueesta on kysymys puhuttaessa Minskin alueesta. Se on TODELLA iso.. Kisapaikka löytyi kuitenkin helposti koordinaateilla ja sinne päästyäni sain heidiltä viestillä koordinaatit myös majoituspaikkaan. löin ne navigaattoriin ja järkytyin. Etäisyys kisapaikalla ja majapaikalla oli 130 km! Ei ole todellista! Tämä on juuri tätä minun tuuria. Silloin kun olen varannut majapaikan en ole tiennyt kisapaikan sijaintia ja varatessani trivagon kautta ei sekään ilmoita mihin päin minskin aluetta majapaikka tulee, joten nyt olin varannut vain huonolla tuurilla majoittumisen ja toivonut parasta. Onneksi kisapaikalla oli tapahtuman organisaattori paikalla. Hän puhui hieman englantia ja meninkin hänelle kertomaan ongelmani. Hän oli kovin huolettoman oloinen ja kertoi ettei minulla ollut mitään syytä hätääntyä. Hän oli varannut kaksi huonetta läheisen kylän hotellista ja saisin niistä toisen käyttööni ilomielin. Olin kovin kiitollinen ja lähdin tutustumaan rataan.

Ensin otin Hexan. Hexan kanssa menimme pyörällä. Saisi poikakin kokea vauhdin huumaa reissulla, kun on kerta mukaan tullut. Rata oli todella mielenkiintoinen. Nopea ja tekninen. Oli todella tiukkoja mutkia ja käännöksiä, alusta vaihteli hyvästä todella huonoon ja reitille satui pitkä puuduttava n 1,5 km nousuosuus n 30-40 asteen nousulla. Pari kurvikasta lyhyttä laskua ja hassuja koukeroita. Koko aika saisi tarkkana olla ja katsoa ajolinjoja juurakkoisella ja kuoppaisen röykkyisellä polulla. Olin todella tyytyväinen Hexaan radalla. Tuollainen rata uudessa maassa pitkän matkan jälkeen ja koira toimi kuin junan vessa. Seuraavaksi oli vuorossa Amokin kanssa rataan tutustuminen canicrossaten. Amokilla oli vasemman etujalan uloin varvas hieman haljennut varpaan kärjestä kynnen alta noin viikkoa takaperin ja sitä oltiin yritetty hoitaa parhaan kykymme mukaan. Haava oli parantunut melko hyvin eikä ollut vuotanut pariin päivään, mutta se oli vielä hieman auki ja pelko olikin repeääkö se uudelleen. Jos näin käy emme starttaisi kisassa. Juoksu kulki ja Amok luki rataa todella hienosti hakien jatkuvasti optimaalisia ajolinjoja. Ei varonut tai aristellut jalkaansa ja maalissa aloinkin syynäämään sitä huolellisesti. Varvas kesti! Haava ei ollut revennyt, eikä alkanut vuotamaan mistään ja Amok liikkui todella vaivattomasti. Olo oli kuin voittajalla jo pelkästään tämän vuoksi. Uskaltaisin starttaa huomenna.

Ajoimme järjestäjän perässä hotellille ja kirjauduimme sisään. Hän saattoi meidät huoneeseen joka oli mukava telkkarilla varustettu kahden sängyn makuuhuone. Sitten iski valtava kiitollisuuden tunne huomatessani, että hänen seurueensa oli neljän miehen seurue. Hän oli antanut toisen huoneen meidän käyttöön ja ne neljä miestä nukkuisivat toisessa samanlaisessa kahden hengen huoneessa. Olin asiasta jopa hieman häpeissäni. Suomalainen maalaistyttö tulee maailmalle sekoilemaan eikä se jättäneet minua pulaan, vaan antoivat omista vähistään minkä kykenivät.

Lauantai aamuna heräsimme virkeänä kisapäivään. Tassu näytti hyvälle ja koirat olivat reippaina. Kävin aamiaisella joka oli hieman erikoinen Suomalaiseen makuun, mutta söin kuitenkin tyytyväisenä outoa tattaricuscus höttöö jonka kyljessä lepäili mauttoman kiisselin alla mahdollisesti jauhelihaa oleva kotletti. Pakkasin koirat autoon ja karautin kisapaikalle. Kisapaikalla ei ollut mitään selkeätä parkkialuetta, sillä se sijaitsi keskellä metsää ja jokainen työnsi autojaan pieneltä metsäautotieltä auton mentäviin aukkoihin puitten sekaan. Minäkin katsoin että tuossa olisi minulle sopiva aukko. Ihana sammaleinen tasainen kohta ja aloin peruttamaan pakuani siihen. Sitten kuului kamala lonksaus. Auto oli jumissa! Mitä ihmettä! Siinä sitten pyörin auton ympärillä ja koitin kurkkia sen alle, vaan en nähnyt mitään sillä sammalta oli sen verta paksulti, että auton vajotessa sinne, näytti kuin se olisi ollut pohjastaan kiinni. Hyppäsin takas auton rattiin ja yritin ottaa eteen päin. Se liikkuin muutaman kymmenen senttiä ja tyssäs johonkin. Sitten yritin ottaa taakse päin ja nyt auto ei likkunutkaan kuin sen kymmenen senttiä ja etupyörät sutivat kuoppaa. En kerennyt autosta poistua, kun jo luokseni juoksi joku ukkeli autamaan ja ihmettelemään. Sitten toinen ja kolmas ja yllättäen huomasin etä autoni ympärillä oli puolen tusinaa auttajaa. Yksi toi neliveto pick upin siihen ja toinen hinausköyden hyppäsin pois ratin takaa ja yksi tulkkasi mitä on tapahtunut muille. Autoa nitkuteltiin, maata kaivettiin lapioilla ja ihmeteltiin miksi ei auto silti pääse liikkumaan. Pick up siirtyi metsään autoni taakse ja asetti hinausköyden vetokoukkujen väliin. Eteen päin ei olisi mahtunut hinaamaan, joten otettiin taakse jotta saadaan nokka pois etupyörien kaivamasta kuopasta. Vähän siinä rysähti, mutta auto saatiin taakse päin nokka pois montusta noin puoli metriä. Sitten se yritettin ajaa siitä viistosti pois, mutta taas se nappasi johonkin kiinni. Nyt sinnen sitten ukko kaivautui sammaleitten sisään pällistelemään kännykän lampulla, että mikä on. Auto lepäsi polttoainesäiliöstään tasaiseksi leikatun kannon päällä. Se mahtui liikkumaan eteen ja taakse polttoainesäiliön kannatinrautojen välin verran. Siinä sitten yksi ukoistta nitkutteli autoa edes takas koko ajan seeden sitä sivumpaan ja sivumpaan kannon päältä ja lopulta se onnistui! Ihmiset hurrasivat ääneen ja taputtelivat toisiaan olalle ja naureskelivat iloisesti hyvillä mielin onnistunutta auton pelastus episodia. Toinen polttoainetankin kannattimista oli repeytynyt puolittain irti, vaan eipä sillä ollut väliä Kiittelin jälleen vuolaasti ja olin todella häkeltynyt saamastani avusta. Kanto oli ollut sen verta painautuneena sammaleen sisällä, etten huomannut sitä ja kun peruutin sen päälle, sammal painui massan alta kasaan saaden kanon esiin. Ainoa pirun kanto siinä isolla läntillä ja mä onnistuin ajaa keskelle sitä sen päälle. No nyt ei ollut aikaa enempää asiaa ihmetellä, sillä tähän oli kulunut jo puolitoista tuntia ja lähtöaikaan oli reilu puolituntia. Olimme ensimmäisiä lähtijöitä kisassa, joten nyt lähdin kiireellä lämmittelemään Amokin.

Venäjällä ollessani olin tutustunut Valko-Venäläiseen pariskuntaan ja tiesin heidän olevan myös täällä tänään. Amokia lämmitellessäni olinkin löytänyt heidät ja pyysinkin naista avukseni lähtöviivalle koiraa pitämään. Edellemme oli startannut miesten avoimen sarjan koirapyöräilijät ja naisista olin ensimmäisenä kahden minutin lähtövälillä viimeisimpään mies lähtijään. Takaamme tulisi kovaa kaksi Latvian joukkueen edustajaa vahvoilla greysteri uroksilla, jotka olivat tehneet todella vaikuttavia ja vahvoja tuloksia Latvian openissa, joten missään nimessä emme voisi rauhassa ajella. Toin Amokin viivalle juuri näkemään edellisen ukkelin ja sitten kahden minutin odottelun jälkeen lähdimme armottomaan takaa-ajoon. Edelle lähtenyt ukko ajoi malamuutin tapaisella ja oletin voivani ainakin hänet saada kiinni. Olin edennyt Amokin johdolla n 1,5 km kun näin miehen edellä. Hänellä oli ongelmia alustan kanssa, sillä hän oli osunut todella pehmeään hiekkakuoppaan. Huusin että ollaan tulossa. Mies reagoi nopeasti ja hyppäsi alas pyöränsä kyydistä ja kiskoi uroksensa pois radalta. Ohitustilanteessa koira hyökkäsikin meitä kohden, mutta onneksi miehellä oli koirasta kunnollinen ote, eikä vaaratilannetta päässyt syntymään. Amok ei tapansa mukaan noteerannut koko koiraa ja homma jatkui. Menimme hyvällä sykkeellä. Hoin ääneen hiljaa radan edetessä vasen, oikee, eteen.. Ei minun olisi tarvinnut, mutta ajattelin vahvistaa rataprofiilia Amokille. Sitten reilu kilsa ennen maalia äkkäsin toisenkin ukon radalla. no sehän passasi, sillä olimme tehneet juuri sen 1,5 km kiemuraista loivaa nousua, mikä hieman näkyi koirassa ja tuntui paljon takamuksessa. Tämä kuitenkin nostatti molempien taistelutahtoa ja vauhti kiihtyi kuin itsestään. Ohi mentiin niin että humahti! Siitä lasketeltiin maaliin melkoista haipakkaa. Nyt tulisi hyvä aika. Tuloksia jänniteltäessä kävimme pitkällä jäähdyttelyllä Amokin kanssa. Tarkistin tassun huolellisesti ja olin todella tyytyväinen sen ollessa parempi kuin edellisenä päivänä. Tulokset saapuivat ja melkein riemukiljuin huomatessani että olimme Amokin kanssa tehneet melkoisen ajon. Olimme kärjessä 40 sekunnin erolla seuraavaan. Siinä olisi kirittämistä muille muijjille. No seuraavakin päivä olisi ajettava, joten jos jotain olen oppinut niin näissä kinkereissä mitä vaan voi sattua..

Seuraavana aamuna valitsin huolellisesti autolleni varikkopaikan kisa-alueelta. Yksi ukoista konttaili aamulla autoni alla. Hän oli taivuttanut irronneen raudan, joka roikkui auton alla eteenpäin törröttäen, taakse ja sitonut sen narulla kiinni toiseen tukirautaan, jottei se töksähdä minnekkään ja pääsisin turvallisesti ajamaan takaisin Suomeen. Tämän päivän lähtöjärjestys oli edellisen jälkeen osaltani sama. Ensimmäisenä naisten avoimessa. Järjestäjät olivat laittaneet tällä kertaa miesten ja naisten luokkien väliin kahdeksan minutin lähtövälin, jotta eilinen ukkojen ohittelu ei tänään vaikuttaisi kenenkään yksilösuorittamiseen ja kaikki saisivat ajaa rauhassa parhaimman mahdollisen tuloksen. Talutin Amokin viivalle 30 sekuntia ennen lähtöaikaa ja nappasin siitä rivistä itselleni avustajan pitämään koiraa. Amok ampaisi matkaan tyhjille. Tuntui kun olisimme edenneet lentäen. Ajoin täydellisessä hiljaisuudessa kuullen vain amokin askeleet. En sanonut suuntia tai mitään. Poljin vain koiran perässä. Kaikki tuntui tulevan nopeammin vastaan radalla tänään. Mutkat, merkit, käännökset, kaikki. Oma keho toimi paremmin ja jaksoin enemmän kuin eilen. Amok meni kuin unelma ja luki rataa täydellisesti hakien parhaimmat ajolinjat. Sillä oli hauskaa ja minä nautin flousta. Pitkän nousun jälkeen yllätyin täysin. Se kahdeksan minuttia meidän edelle lähtenyt ukkeli oli siinä. No mehän oltiin molemmat siinä ihmeissämme silleen hyvällä tavalla tietty ja hihkaisin että ohi tullaan! Oli ukon ilme näkemisen arvoinen kun painuttiin ohi. siitä vielä reilu kilsa maaliin ja homma paketissa. Nakkasin pyörän maahan jahyppäsin amokin luokse ottaen sen jalkojeni väliin ja vain rutistin sitä. Kovaa. Taputin halasin ja kehuin ja melkein jopa itkin. Eläinlääkäri siinä vieressä viittelöi minulle, että hän haluaisi sirun lukea. Minä edelleen halasin Amokia. Nostin vain hieman Amokin valjasta rintani alta ja osoitin lapojen väliin, että tuossa se on. Sinne se lukijan sujautti ja otti lukemaan. Ihmiset taputtivat ja olivat hämmästyneitä ja onnittelivat. Joku avustajista toi muovisen osallistujamitalin kaulaani ja valuimme pois maalialueelta. Laitoin heti viestiä Suomeen kasvattajalle, että nyt taisi voitto tulla. Samassa puhelin soi ja vegetuki  kiljui luuriin. Selitin siinä onnellisena, että nyt meni hyvin ja voitto napsahti. Kerroin että mentiin paljon lujempaa kuin eilen ainakin omien tuntemusten perusteella ja saatiin vielä ohituskin tehtyä vaikka lähtöväli oli kahdeksan minuuttia. Siinä kiljuimme sitten yhdessä hetken.

Tulokset tulivat ja aloin naureskelee puoli ääneen huomatessani, että olimme vain kolme sekuntia nopeamman ajan tehneet. Meno oli tuntunut niin paljon nopeammalta radalla, mutta ei sen väliä. Pää humussa nautimme Amokin kanssa jäähdyttely lenkistä. Kyllä tuo on koira, joka tietää milloin on onnistuttu. Palkintoseremoniaa odotellessa kävelytin kunnolla Hexankin. Otimme pahvikahvin matkaan ja painelimme syvälle metsään kauas kilpailu alueesta keppiä heittelemään. Hexa oli koko matkan käyttäytyny odotettua paremmin, vaikka omaan tyypilliseen tapaansa remmissä käveleminen ei edelleenkään sujunut. Suuntasimme takaisin autolle. Vaihdoin vaatteita ja iloikseni löysin autosta avaamattoman tölkin coca colaa ja vaikka en todellakaan ole kokiksen ylin ystävä, niin nyt se maistui todella hyvälle kaiken niitten erikoisuuksien jälkeen mitä olin jo reissussa joutunut suuhuni laittamaan, mm. kahvin tapainen…

Palkintoseremonia alkoi. Otin Amokin autosta ja annoin Suomen lipun hänelle. Amok kantoi ylväänä reippaalla ravilla lipun alueelle minun juostessa vierellä. Olo kieltämättä oli kuin kehään nousevalla raskaan sarjan mestarilla saapuessamme seremoniaan. Amok oli malttamaton. Jotenkin nuo kyllä aistii sen että kohta mennään ison yleisön eteen nauttimaan suosiota. Joka kerta kun korokkeelle kutsuttiin joku, oli Amok aina menossa. Jouduin siinä jo alkaa koiraa maahan käskyttämään, kun sen verran alkoi tyttö odotuksesta tunnelmoida. Lopultakin tuli naisten koirapyöräilyn avoimen sarjan palkintojen jako. On se kertakaikkiaan hieno tunne ainoana Suomalaisena ensin katsoa yleisön seassa lippuriviä, jossa näkyy kaikki kilpailuun osallistuneet maat, tietäen olleensa ainoa Suomalainen ja kun viimein nimesi kuulutetaan, otat oman lippusi käteen ja astelet sinne korokkeelle kahden kovatasoisen Latvialaisen kilpasiskon väliin koirasi kanssa, joka jälleen oli kilpailussa ainoa rotunsa edustaja.

Nyt sai kotimatka alkaa. Hyvästelin järjestäjät ja tuttavat, niin vanhat kuin uudet.Matka taittui yllättävän nopeasti aina Vilnaan saakka. Siellä etsin itselleni mukavan hotellin, sillä ajattelin, että nyt en jaksaisi majottua mihinkään lähiömurjuun, vaan haluaisin nukkua hyvin siistissä huoneessa. Varasin jälleen trivagon kautta hotellin Vilnan keskustasta. Siellä olisi lemmikit sallittuja ja vartioitu parkkialue, eikä maksaisi kuin neljäkymppiä. Ilmoitin vielä lisätietoihin, kuten aina, että matkustan koirien kanssa. Saavuin hotellille ja kävin lunastaa huoneeni, sekä maksoin sen. Siten hain koirat autosta ja palasin hotellin aulaan pyytämään, että joku näyttäisi huoneeni. Hotellin virkailijamies pomppasi tuolistaan ja osoitti ihan sormella, että sinä matkustat koirien kanssa! Tokaisin ,että kyllä, niinhän olin ilmoittanut varaukseenkin. Kaveri hätäpäissään tarkistaa varauslappuani ja toteaa, että kyllä, oletkin ilmoittanut, mutta he eivät huomanneet ja varautuneet siihen ja että se maksaisi extraa. Olin himan jo närkästynyt raskaan viikonlopun jäljiltä kun kaverit alkoivat selailee jotakin manuaalia että mitä koirista veloitetaan. Toinen kysyy koirien painoa ja toinen plärää manuaalia kuumeisena, pyytävät huoneen kulkukortinkin takaisin. Sitten toinen ilmoittaa, että he eivät ole nyt varmoja maksaako koirat 25 vai 30 euroa, joten saan sen 25 euron mukaan. Selvä, maksaisin lisää koirista. Laitan pankkikorttini maksupäätteeseen ja jälleen leuat tippuu auki. Lukijassa seisoo 50 euroa! Kysyn tästä, että mitä tämä on? Johon respa vastaa että sinulla on kaksi koiraa ja molemmista tarvii maksaa erikseen. Totesin melkoisen mustalla äänellä että melko kalliit koirat mulla kun majoittuvat kanssani samaan huoneeseen kalliimmalla kuin minä itse. Sitten sanoin kundille, että voisi nyt tulla näyttämään minulle huoneeni. Ensin kaveri ei meinannut sitä tehdä, vaan oudoksui pyyntöäni. Otin muutaman askeleen lähemmäksi vastaanottotiskiä, jolloin Hexa pääsi nousemaan tiskiä vasten ja pääsipä pojalta siinä sopivaan hetkeen vielä matala murinakin kun respan pojat perääntyivät seinää vasten. Toinen kundeista sitten siitä luikahti edellemme näyttämään tietä. Rivakkaasti hän askelsi rappuset ylös koirieni kiskoessa pannat kireellä minua perässä. Pääsin huoneeseen ja kaveri liukeni paikalta vähin äänin. Huone oli kyllä mahtava. Ei nyt silleen mikään sviitti, mutta niihin oloihin, joissa olin jo majoittunut, niin verrattaen todella hieno. Painelin suihkuun ruokin rakkaat ja painelimme nukkumaan.

Aamulla kirjauduin ulos hotellista. Vähän oli nälkä, mutta hotellin aamiainenkin olisi pitänyt erikseen maksaa, mikä oli kyllä erikoista, ettei tuon tason hotellissa tuohon hintaan kuulunut aamiainen. Pakkasin auton ja ajoin parkkipaikan portillr, mutta se ei auennutkaan. Veivasin autoa muutmaman kerran edes takas, josko se sitten auttaisi. Ei auttanut. Sammutin auton siihen portille ja painelin takas hotellille tuohtuneena, että miksi en pääse ajamaan jo pois. No respahan siihen tokaisi, että kun se maksaa. Siis mitä ihmettä!!! Vastasin jo vihaisena samalle pojalle jota olin jo illalla ripittänyt kiukkuisena, että olisihan se pitänyt arvata että tässä hotellissa mitään ei saa ilmaseksi ja kysyin että paljonko tämä nyt maksaa tällä kertaa? Tuleeko maksu auton koon ja painon mukaan vai alueella vietetyn ajan ja vaikuttaako koirat hintaan. Kaveri selkeästi jo hieman säikähtäneenä vastasi että 6,60. Sanoin että rahapussini on autossa ja haen sen. Lompsin autolle astuin ratin taakse ja käynnistin. Suureksi yllätyksekseni portti aukesikin. No tämähän ei käy! Ajoin ulos ja suoraan hotellin aulan eteen. Näin kun kundi livisti respasta ja tilalle tuli vanhempi rouvashenkilö. Kerroin maksavani parkista. Rouva ihmetteli, että miksi kun autosi ei siellä enään ole. kerroin etten ollut vielä maksanut, sillä rahapussini oli jäännyt autoon ja sitä hakiessani puomi aukesikin. Rouva edelleen ihmetteli että miksi halusin maksaa kun autoni ei enään ole siellä. Sanoin etten ole edes sen vertaa varas ja halusin maksaa, sillä muutoin hotellilta saattaisi tulla vielä lasku perässä perintäkuluineen ja se ei käy päinsä. Maksoin 6,60 hain tien toiselta puolen mäkkäristä latten ja kaahasin pois. Kotimatka sujuikin sitten ilman mitään kertomisen aiheita. Latviassa pysähdyimme pitkän kaavan mukaan irroittelemaan automatkan pölyjä. Tallinnaan päästyäni olin jo niin helpottunut että kohta olisin kotona. Laivamatka, lapsen haku ja oma sänky siinä olivat viimeset askareet ja reissu oli saatu päätökseen. Kilometrejä mittariin viikonlopun aikana kiertyi 1896,6 ja sen tunsi.

On käsittämätöntä, miten paljon sain osakseni huomiota ja huolenpitoa, apua ja kannustusta kaikessa, miten ihmiset olivat niin ystävällisiä, avoimia ja toveruus vallitsi jokapuolella oli vieras tai tuttu, sillä ei ollut merkitystä. Vaikka kukaan ei oikein ymmärtänyt tai puhunut englantia, niin silti aina löytyi joku, joka sen verran tajusi että tulimme toisillemme ymmärretyiksi. En ole missään törmännyt vastaavan laiseen haluun auttaa vierasta, täysin tuntematonta, kuin mitä koin Valko-Venäjällä.

Thank You Belarus! I´ve never experienced such kindness and friendship what you showed me during my visit in Belarus. Thank you Denis Lobanov and your crew for awesome event. Thank you Axio Verity for handling Amok and your frendship. All those amazin people who made this event and photographers who gave us mementos for cheris, I thank you all.

Kiitos myös koti-Suomen kannustusjoukoille ja vegetuelle kisastudion pitämisestä. Kiitos Sanna Ylesmäki Amokin huollosta. www.medimal.fi