Kello herätti seitsemältä hyvin nukutun yön jälkeen. Selkä oli jumiutunut tässä näitten muutamien päivien aikana melko kireäksi, eikä edellis illan pakaranvenyttely ollut välttämättä hyvä juttu. Aurinko pilkahteli horisontissa lupaillen hyvää ajokeliä. Lähdin kävelylle Amokin kanssa. Ketään ei ollut vielä liikkeellä. Muonitustalossa kuitenkin näkyi liikettä, joten tiesin saavani aamiaisen. Pöytä oli katettu uunimunakkaalla, kroisanteilla, saaristolaisleivällä ja kalanugeteilla, sekä raejuustolla. Aamiaisen jälkeen alkoi hermoilu. Starttimme olisi klo 11.11 ja siihen oli kolmisen tuntia aikaa. Sovittelin päivän kisavaatteitta päälleni. Tänään ajaisin suomenlippu verenpaineverkkareitten lahkeessa, sillä mitään virallista suomen joukkueen varustusta minulla ei ollut. Halusin kuitenkin osoittaa edustavavani maatani edes jollain tapaa ja aioin kantaa trikoitani ylpeydellä.

IMG_20170501_223554.jpg

Hermoilevan vegetukipuhelun jälkeen lähdin tarkastamaan varusteet. Samaan aikaan poistuessani huoneestani, tuli toisesta huoneesta pitkän huiskea nörttimäinen mies ulos. Tervehdin ja kysyin missä luokassa hän kilpailee. Hän hämmentyneenä sopersi huonolla englannilla, että ei hän kisaa ollenkaan. Hän on vain ajan ottajana. Kysyin onko hänellä ketään sukulaista tai ystävää kisaamassa ja jälleen hän kainosti hymyillen pudisti päätään, ”no no, I’m just taking times, I’m here all by my self alone. This is my first time to taking time in competition”. Hymyilin ja tokaisin iloisesti että todella hienoa ja hän tekee hyvää työtä. Hän meni aivan paiseeseen ja alkoi kyselee onko hän tehnyt jotain väärin, ettei kukaan ole koskaan sanonut mitään tuollaista hänelle. Sydämeni pakahtui sillä hetkellä tuolle nörttipojalle. Vakuutin ettei hän ole tehnyt mitään väärin vaan päin vastoin. Hän tosiaan ja todella tekee loistavaa työtä meidän kaikkien hyväksi. Hän jatkoi matkaansa kumarrellen suuntaani kun jäin autolleni. Tsekkasin pyörän, aivan rapanenhan se eilisen jäljiltä oli. Koska mulla ei kummosia pesuvälineitä pyörää varten tullut mukaan, sai auton ikkunaharja toimia virallisena putsarina. Pahimmat pois rungosta ja rattaista, takapyörän jarrut hankasivat jarrulevyä vasten, noh ei voi mitään. Myöskään isorattaan vaihtaja ei kunnolla toiminut. Pikku juttu. Kyllä se kulkee eteenpäin, joten koiraa pihalle vaan. Tehtiin hyvä lenkki siinä tappaaksemme hitaasti kuluvaa aikaa. Tähänkin väliin taisi yksi vegetukipuhelu tulla. Voi sitä hermojen prakaamisen määrää.

Alle tunti starttiin. Valjaat päälle ja lämmöille. Reipasta kävelyä ja pyrähdyksiä, hieman pitempi ravuutus ja kävellen takaisin. Samalla koitin saada rankaa auki kierroilla. Kipeetä teki. Jumit oli ja pysyi, sillä selän rakenneongelmat aiheuttavat ne, eikä siinä paljoa pyörittelyt auta, jos nikamia tartteisi työnnellä paikoilleen. Näillä nyt mentäisi ja lujaa! Sain taas huikattua lähtöviivalle avustajan koiraa pitelemään. Amok oli liekeissä. Hän halusi radalle. Trackeri päälle ja 5! 4! 3! 2! 1! Drive! Nyt mennään! Kaikki tai ei mitään! Poljin seisten. Aidalla jaetulla alueella näin vastaan tulevan meitä edelle startanneen koirakon, kovaa kulkeva sippekuski mies Virosta. Kiritin Amokia edellä tulevaan mäkeen joka tänään oli paksun pehmeän hiekan peitossa. Korvissa humisi. Tiukka sikaani ja alamäkeen vauhtia. Amok luukutti lähes 42km/h tässä vaiheessa. Kaarsimme vasempaan josta alkoi pitkä röykkyinen suora, jossa mennään koko ajan joko kumpareiseen ja loivaan ylä- tai alamäkeen. Filmi katkesi. Aivot mitä ilmeisemmin eivät saaneet tarpeeksi happea ja ajoin näytönsäästäjä päällä. En muista mitään yli puolesta radasta. Havahdun viimeisessä ylämäessä lähellä maalisuoraa kovaäänisen kuulutukseen: ”Finnish athlete Heidi Liimatainen is coming fast to the finish line!”. Nousin jälleen polkimille rutistaakseni loppuun kaiken avun mitä pystyin Amokille antaa viime metreillä.

IMG_20170501_120312_186.jpg

”They’re finish 14 second faster than yesterday, so they are keeping their second place in competition!”

Kipu oli valtava korvissa humisi, takaraivo jyskytti ja sykki. Tuntui kuin selästä olisi yritetty repiä lihakoukulla kylkiluita irti rangasta. Lähdimme Amokin kanssa jäähylle, pitkälle, rauhalliselle jäähykävelylle. Siinä sitten samalla pohdin ja järkeilin mitä radalla tapahtui. Osa rangan nikamista ei pysy paikallaan vuoden 2010 sattuneen ratsastusonnettomuuden jäljiltä ja liukuessaan virheasentoon, ne painavat osaa hermostosta. Tällöin lihaksisto pyrkii tukemaan niitä paikoilleen ja jumiutuvat. Nämä lihasjumit sitten osaltaan saattavat aiheuttaa lisää painetta hermoradoille, jolloin hermonesteet eivät kunnolla pääse kulkeutumaan joka paikkaan. Siinä vaiheessa kun olen startannut radalle kaikkine vaivoineni ja ladannut alusta asti kovalla kapasiteetilla lihaksiston ylikuormalle, on tullut happivaje ja viennyt aivot sumuun. Hereillä siis olen ollut, pyörää olen polkenut, vaan jollain autotoiminnolla edennyt, sillä muistikuvia radalta ei sieltä väliltä ole. Sitten mietin kyyneleet silmissä Amokin osuutta. Se on (jälleen) tehnyt yksinään jotain aivan mieletöntä tuolla radalla. Hän on tuonnut meidät maaliin nopeammalla ajalla, kun mitä eilen ajettiin ja minä olen siellä ”kuola poskella” matkustellut! Miten voi koiralla olla tilannetaju tuo!? Tuo koira tuntuu muuttuvan joksikin supersankariksi aina kun tarve sille on todellinen.  Olen vain hurjan onnellinen ja ylpeä Amokista!

Palkintojen jakoa sitten odoteltiin pitkään. Kärryluokkia ja juoksijat olivat vielä jäljellä, sitten lasten canicross ja viesti. Lopulta noin neljän aikaan seremonia alkoi. Latvian avoin sulamaan mestaruus 2017, maailman Cup:n osakilpailu ja Baltic Cup:n 1.osakilpailu. Kilpailun ainoa suomalainen nousi kilpailun ainoan dobermannin kanssa palkintokorokkeelle ottamaan vastaan naisten koirapyöräilystä hopeamitalin.

FB_IMG_1493623628406.jpg

Kiitos kaikille jotka kannustitte meitä, elitte tapahtumaa mukanamme vegetuki hotlinen kautta ja jännititte kanssamme. Olen todella otettu ja häkeltynyt saamastamme huomiosta ja tuesta. Kiitos Heidi upeasta koirasta ja maailman parhaasta Vegetuesta!