Aamu alkoi aikaisella herätyksellä klo 7.00. Olin suunnitellut ulkoiluttavani Amokin ensin ja meneväni aamiaiselle, jonka oli määrä alkaa 7.30. Yöllä oli alkanut satamaan ja se jatkui vieläkin. Painelin muonitustaloon ja yllätyksekseni siellä ei ollut ketään. Ei edes valoja. Yritin mennä kysymään infosta asiaa, vaan sekin oli kiinni. Palasin takaisin mökkiini odottelemaan ja kyttäämään josko jossain vaiheessa jonnekkin syttyy valot. Kello oli jo 8.30 kun huomasin muonatalossa liikettä. Painelin sinne tomerana, avasin oven ja hämmästyin, sillä siellä oli vain yksittäinen perhe syömässä omia eväitään. Yritin kysyä tietävätkö he mistään mitään, mutta koska kielimuuri, niin he tekeytyivät kuin minua ei olisi paikalla ollenkaan. No tämä tyttöhän ei anna pikku ignooraamisen haitata, vaan tunkeuduin ihmisten henkilökohtaiseen tilaan hyvin lähelle kasvoja, jolloin heidän olisi pakko reagoida. Kyllä, tämä siis oikeasti toimi ja kummasti minut ohjattiin kisatuomarin puheille, joka puhui yllättävän hyvää englantia. Hän kertoi että catering palvelulla oli ollut ongelmia hävinneiden avainten kanssa, mutta ovat tulossa pian. Odottelin siinä sitten aikani, eikä mitään kuulunut. Muonitustalo muutti muotoaan nooeasti kisatoimistoksi, joten epätoivo alkoi kalvaa nälkäisen vatsan kanssa kilpaa. Ilmottautuminenkin alkoi jo 9.00, joten päätin hoitaa sen alta pois. 9.30 näin infon aukeavan ja lähes juoksin sinne kyselemään ruuan perään. Tyttö kertoi samaa mitä tuomarikin ja että informaatio toimii täällä todella huonosti. Hän oli juuri saanut kuulla joltain toiselta, että jotkut oli tehneet aamiaiskattauksen jonnekkin ja he olivat mökki mökiltä kierrelleet sitä etsien. Hän kertoi minulle suunnan mihin mennä jotta saisin syödäkseni. Mökki löytyi ja lautaselleni sain askeetisesti uunimunakasta, raejuustoa, pari minikroisanttia ja siivun saaristolaisleipää. Eikä enempää tarvittu! Kyllä oli hyvää, eikä tarvinnut pelätä enään että kuukahtaa jonnekin radalle nälissään.

Odottavan aika on pitkä. Meidän startti olisi vasta 13.31, joten aikaa oli. Huolehdin Amokin juoton yhdeltätoista ja lähdin lenkittämään häntä. Amok oli täpinöissä kun kuhina kisapaikalla kiihtyi. Oli vaikee keskittyä kakkimiseen, joten menimme riittävän kauas kisapaikalta. Tämä auttoi ja tyhjennys pääsi tapahtumaan ilman suurempaa maanittelua. Vein Amokin lämmittelemään mökkiin ja painelin autolle tarkistamaan varusteitani. Sade jatkui välillä tihkuen, välillä kaataen. Enimmikseen kuitenkin tasaisena pikkusateena. Huomasin että olin unohtanut pyörän adapterista palohaan kotiin, eikä minulla ollut millä kiinnittää naru pyörään. Tietenkin naruna oli oranssi punottu kuitunaru, jonka pyörään tulevan pään silmukka oli niin ahdas, ettei siitä mahtunut pujottamaan narun lukko-osaa läpi. Penkosin auton, enkä löytänyt mitään viritystä siihen. Paikalle oli tullut yksi tarvikemyyjä ja kävin häneltä kysymässä olisiko ylimääräistä palohakaa. Hän siinä raapi päätänsä ja sanoi, että löytyy noita juoksuvöihin kuuluvia, mutta ei hän tiedä mitä ne erikseen maksaa. Hän kysyi oliko euro liikaa, vai mitä olin mieltä. Sanoin ettei ollut liikaa ja maksaisin kaksi euroa. Molemmat olimme tyytyväisiä. Sain narun kiinni pyörään!

IMG_20170429_185028.jpg

Tavarat tarkistettu ja kolme varttia starttiin. Lähdin hakemaan Amokin mökistä. Puin valjaat ja kävelytin autolle. Siitä lähdin sitten kevyellä hölkän tapaisella lämppäämään koiraa, vaan kyllä oli elukassa kierroksia, niin ettei liukkaalla mudalla meinannut pystyssä pysyä. Sade ei ollut hellittänyt vaikka laantumisen merkkejä oli ollut ilmassa jo tovin. Luovutin hölkän suhteen nopeasti muistellessani niitä kaikkia jalkavammoja mitä viime vuosi oli tuonnut mukanaan. Nyt oli tärkeää säilyä ehjänä radalle ja maaliin. Haimme pyörän autolta, kiinnitin ajanotto tägin nilkkaani ja painelin kohti lähtöaluetta. Sanon ettei ollut helpoin taipale taluttaa pyörää ja rimpuilevaa kisapetoa autolta n.300 metriä lähtöviivalle. Sillä matkalla oltiin useamman kerran puskassa ja nojailtiin pyörään korkeassa polviasennossa, kun Amokin sydän sanoi niin! Päästyämme lähtöviivan tuntumaan yritin katsella ympärilleni, saisinko jostain avustajan itselleni, olihan tässä kokonaiset kolme minuttia aikaa. Edelleni lähtevällä oli oma avustaja ja kysyin häneltä voisiko hän pitää myös Amokia lähtöviivalla. Hän suostui hymyillen, vaikka oli n 140 cm pitkä ehkä 12-vuotias tyttönen. Hyvä juttu!

Amok pauhasi kuin raivotautinen edellisen ampaistessa matkaan. Tyttönen juoksi luoksemme ja tarrasi Amokia pannasta. Ennen kuin uskalsin päästää irti, sanoin tytölle: ”hold tight, she’s strog” ja tyttö hymyili ja nyökytti. Päästin irti, Amok rykäisi kohti lähtöviivaa ja tyttö horjahti perään. En kerennyt puuttua, vaikka tarkoitus oli ja olin siihen varautunut, kun tyttö tarras kaksin käsin pannasta kiinni, nosti Amokin etujalat ilmaan ja talutti tämän viivalle. Wau! Löin trackerin päälle. 5, 4, 3, 2, 1, drive! Amok ampaisi matkaan. N. 100 metriä lähdöstä tuli vastakkaisiin suuntiin juoksevien koirien aidalla jaettu osuus. Amok tuntui hieman hämmentyvän vastaan tulevaa koirakkoa, joka oli lähtenyt kaksi minuttia meidän edelle. Topakasti käskytin Amokin keskittyä eteenpäin. Hetken jatkoi vielä löysää juoksua, mutta sitten bongasin meidän edelle lähteneen koirakon. ”Siellä on! Otetaan sika kiinni!” huusin Amokille. Amok alkoi hakea edestä kohdetta ja bongasikin tämän pienessä ylämäessä. Ylämäen laella oli ainoa vaarallinen todella tiukka shikaani ja ohitus tulisi tapahtumaan ennen sitä. Yritin huutaa naiselle slow down and take your dog short, kun huomasin että koiransa kiinnostui meistä. Hidastin itse vauhtia tässä kohtaa ja yritin huutaa uudelleen.  Nainen ei reagoinut millään tavalla ja huomatessani että hänen koira kääntyy keskelle rataa, jouduin ratkasemaan tilanteen ennen shikaania. Lisää vauhtia Amokiin ja ”ohi!”. Kurviin tultiin hieman lujaa. Stumppasin oikean jalkani sisäkurvin penkereelle samaan aikaan kun löin etujarrun lukkoon ja liu’utin takarenkaan sladiin ja karjaisin ”worvärts!”, hanat auki ja pyörä suoristui, kun Amok tempaisi eteenpäin. Tämä oikeasti onnistuu vain elokuvissa ja näköjään vahingossa, mutta jos joku sai sen nauhalle, niin oli komea hetki, josta koin suurta onnistumisen ja ylpeyden tunnetta. Loppumatka saatiin mennä rauhassa. Rata oli raskas mudan vuoksi ajaa, joten ajattelin säästää niin omia kuin koirankin voimia huomiselle osuudelle. Vahva, hyvä, ehyt suoritus. Nyt palauttelevallelle jäähylle ja jännäämään tuloksia.

Soitin heti vegetukeen suorituksen jälkeen kun olimme jäähdyttelemässä. Kerroin miten oli mennyt ja olevani tyytyväinen. Ainakaan viimeisiä emme olleet ja se riitti tällä erää. Mökillä nesteytin koiran ja aloin tarkistamaan trackerin aikaa, jonka olin unohtanut päälle maaliin tulon jälkeen pariksi minuutiksi. Olin aikomuksenani selvittää edellis vuoden voittoaikaa, kun huomasin tulospalvelun päivittäneen jo meidän ajan. 10.16,3 ja toisena! Siis toisena! En voinut uskoa. Olin ainoa Suomalainen, ainoan dobermannin kanssa täällä maailmalla ja me olimme ensimmäisen päivän jälkeen toisena. Ero kärkeen on 40 sekunttia ja meistä seuraavaan ero 27 sekunttia. Pessimistit ei pettyisi, vaan me lähdetään huomenna hurjaan takaa-ajoon! On 40 sekunttia kurottavana..

IMG_20170429_185000.jpg