Syksy on ollut kokonaisuudessaan todella vaihtelevaa ja tapahtumarikasta aikaa niin ylä-, kuin alamäissäkin. Tunnekuohuja on enemmän kuin järjen ääntä. Halua ja draivia on enemmän kuin tervettä järkeä.

Koko syksyä on varjostanut jo keväällä alkunsa saaneet oikean jalan jalkapöydän rasitusmurtuma, sekä sääriluun alkava pajumurtuma. Vain harvat ovat olleet tietoisia vaivoista ja kuinka se vaikuttanut omaan jaksamiseeni. Koko syksyn kilpailukausi on ollut yhtä selviytymistä startista toiseen. Harjoittelu on omalta osalta jäänyt totaalisen laiminlyönnin kohteeksi taatakseni riittävät lepo- ja palautumisjaksot rikkonaiselle keholle. Ja kun tässä ei olisi vielä tarpeeksi, pääsin vihdoin viime keväänä kattaviin tutkimuksiin käsieni vuoksi. Löydökset olivat karua kuuneltavaa ennusteineen. Rannekanavan ahtaumat, vaikeasti vaurioituneet keskihermot, sekä crps ovat tehneet elämästäni haasteellista jo kahdeksan vuoden ajan. Nyt ne oli todettu virallisesti ja kerrottu, miten näiden kanssa vain joutuu elämään. Reilu puolivuotta kestäneen sairaalajakson jälkeen sain vihdoin suostumuksen kokeelliseen käsileikkaukseen jossa hermokanaviin yritetään tehdä tilaa. Ennusteet tosin ovat mysteeri. Kukaan ei tiedä mitä on odotettavissa, mutta toiveikas olen.

Onnea tässä kaikessa on ollut se, että olen saanut matkalla vierelleni ystäviä, jotka jaksavat seisoa siinä ja jakaa rakkauden vetokoiraharrastusta kohtaan. Se saa jaksamaan. Onnea on ollut se, että olen pystynyt silti menestymään. Tästä saan kiittää suurelta osin ystäviäni.

Miksi siis treenaan? Koska se tekee minut onnelliseksi. Eräs ihminen, joka vastikään liittyi tiimiimme sanoi sen hyvin omassa julkaisussaan facebookissa. ”Menestys ei tee onnelliseksi, mutta onnellisuus tuo menestystä.” Tämä on omalla kohdallani mennyt juurikin näin. Toki olen halunut menestyä, mutta ennen kaikkea lajin harrastaminen tekee onnelliseksi. Olen monesti sanonut, että kun annat kaikkesi, oli lopputulos kilpailuissa mikä hyvänsä, niin se riittää. Kun tiedät itse, ettei enempää ole ollut annettavissa, se riittää silloin ja se tekee onnelliseksi.

Entä sitten kun suorituksesi ei riitä? Kun et ole antanut kaikkeasi? Se musertaa ja kovertaa. Omalla osalla koko syksyn on kovertanut. Miksi? Koska en ole pystynyt antamaan sitä parasta mihin tiedän pystyväni. Pahin ja musertavin hetki oli sulanmaan EM-kilpailuissa Nybrossa. Keväästä asti huonona ollut jalka ei enään kestänyt. Jokainen polkaisu nostatti hermosärkyimpulssin jalkaa pitkin ylös ja kipu oli vain liikaa. Radalla päässä pyöri vain itseäni soimaavia lauseita siitä miten tyhmä voi ihminen olla. Kuormittaa itseään koko kausi tappavalla kilpailutahdilla, vaikka tiesin että viivalla tulisi olemaan myös EM-kilpailut. Mutta kun haluaa kaiken. Haluaa koko sydämestään olla aina vain parempi.

Jopa nyt haluan kilpailla, vaikka juuri muutama päivä sitten rikoin toisenkin jalkani lähtiessä vailla tervettä järkeä hiihtämään koiran kanssa jäiselle ladulle. Nyt molemmat jalat ja kädet enempi tai vähempi toimintakuntoisena on ollut aikaa miettiä omia tunteita ja tavoitteita lajia kohtaan.

Itsensä pitää pystyä voittamaan. Kun mietit kuka pitää voittaa, mene peilin eteen. Sieltä löytyy se pahin ja paras vastustajasi. Kun pystyt ylittämään omat rajasi, puskea eteenpäin silloin kun ei enään jaksaisi, silloin tavoitteista tulee selkeämpiä. Ei ole kuin yksi este tielläsi ja se olet sinä itse.

Ehkä pitäisi sitoa itsensä kiinni vaikka patteriin tai johonkin. Loppuisi se jatkuva sekoilu ja itsensä rampauttaminen. Yritän jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että nyt on aika keskittyä päätavoitteisiini ja höllätä vähän halua saada kaikki. Toipumisen lisäksi kuntoa tarvitsee alkaa rakentaa tavoitteellisesti fokus siinä mitä haluaa eniten. Toimintakyky on kohtalaisen kova sana matkalla omaan päätavoitteeseen. Sen täytyy säilyä.

Miksi treenaan? Koska voin!