Keväällä puhjennut koronaviruspandemia muutti maailmaa. En usko että on ketään, johon se jollain tapaa ei olisi vaikuttanut. Huoli läheisistä, itsestä ja tulevaisuudesta on varmasti ollut kaikkien ajatuksissa. Eristäytyneisyys on ollut suuressa roolissa taistelussa koronaa vastaan ja sen vuoksi koko maailma oli lähes pysähtynyt. Kaduilla ei juuri nähnyt ketään, ravintolat ja monet pienyrittäjät joutuivat sulkemaan ovensa. Tapahtumia peruttiin ja urheiluseuratoiminta laitettiin osittain jäihin. Kaiken keskellä kuitenkin oli paljon toivoa ja halua jakaa sitä ympärilleen. Omalla kohdalla se tarkoitti minulle toiseksi perheeksi muodostuneen tiimini luotsaamista edelleen eteenpäin varotoimet huomioiden. Lukuisat urheiluseurat alkoivat järjestämään virtuaalikisoja, joiden uskon olleen monille todella merkityksellistä keskellä eristystä.

Valjakkourheiluyhteisö ympäri maailman puhalisi yhteen hiileen ennennäkemättömällä yhteishengellä. Yhdessä maassa järjestettiin virtuaalinen joukkuekilpailu, toisessa haastettiin tekemään oma ennätys. Oli teemallisia kisoja, sekä lyhyitä kisoja että pitkiä. Lajiyhteisö leikitteli mielikuvituksella ja kaikki vaihtoehdot oli sallittuja! En muista ”kilpailemisen” koskaan olleen hauskempaa, sillä paineita ei ollut. Ei tarvinnut rypistää sitä maksimia, vaan sai hassutella ja nauttia yhdessä tekemisestä koirien ja ystävien kanssa, kokeilla uusia juttuja ja ”epäonnistua”. Muutaman kovan kilpailukauden päälle tämä oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Paluu ns juurille ja muistutus siitä, miksi aikanaan hurahdin lajiin. Tämä kevät on kasvattanut minua ihmisenä ja ohjaajana todella paljon, opettanut ja antanut isolla sylillä. Olen oppinut arvostamaan enemmän pieniä asioita, kuinka vähästä voi olla onnellinen ja miten meillä on niin paljon mistä olla kiitollisia. Mitään ei tulisi ottaa itsestään selvyytenä. Hyvä pitää laittaa kiertämään.